Ennakkoon Crash oli Million Dollar Babyn käsikirjoituksen myötä hämärästä Hollykylän kermaan pompanneen Paul Haggisin (toim.huom. Haggishan on ollut mm. luomassa sarjaa nimeltä Walker Texasista, joten turha puhua hämärästä pomppaamisesta!) tuotos, jota muutama hyvinkin luotettava taho vertasi mm. loistokkaan Magnolia-draaman pelkäksi wannabe-versioksi. Elokuvaksi, jonka voima oli enemmänkin hypetyksessä kuin todellisessa sisällössä.
Kuin uhmaten saamiaan kommentteja Haggis nappasi lukuisien elokuvapalkintojen lisäksi Oscar-pystin vuoden parhaasta elokuvasta ja jätti ennakkosuosikkina olleet ”homocowboyt” lassoilemaan rannalle. On turha sanoa, etteikö voitto olisi ollut iso yllätys ja haiskahti pahasti siltä, että lopulta konservatiivisuus voitti ja käänsi voiton perinteikkäimmän ja perusvarmemman draaman voitoksi. Siltä se siis haiskahti. Varsinkin kun tuona väsymyksen täyttämänä Oscar-aamuna selaili kerta toisensa jälkeen leffan castingia: Sandra Bullock, Matt Dillon, Ludacris, Jennifer Esposito, Thandie Newton… hei kamoon, ei tällaisella joukolla oikeasti tehdä hyvää leffaa!
Niin. Se kommentti oli silloin. Se oli pelkkä typerä ennakkoluulo, omiin tottumuksiin nähden yllättäviltä tuntuvista osatekijöistä koottu ja hataralla pohjalla oleva oletus, joka johtaa ihmisiä monesti harhaan. Aivan samanlainen oletus kuin nekin, jotka johtavat ihmisen rasistisuuteen ja hyvinkin provokatiivisiin rotuennakkoluuloihin. Allekirjoittanut ei varmasti ole paras henkilö kertomaan tähän väliin mitään saarnaavaa rasisminvastaisuuspuhetta (joten moista ei tulekaan), mutta kyllä Crash sanomineen hiljaiseksi veti. Todellakin. Joka suunnalta pursuava ja aivan erilaisista ihmisistä, erilaisista oloista kumpuavien asenteiden kohtaaminen kaksituntisessa loistodraamassa pistää hiljaiseksi. Lie ehkä väärin väittää, että ihminen olisi niin tyhmä, että tarvitsisi megabudjetin hiottua leffaa ymmärtääkseen jotakin näinkin perinteistä, mutta toisaalta Crashin kaltaisia ajatuksia herättäviä, mutta ei kuitenkaan aiheellaan suoranaisesti saarnaavia, elokuvia tarvitaan. Niissä on sitä voimaa ja säteilyä, mitä elokuva parhaimmillaan voi katsojalle tarjota.
Kuten varmaan edellinen kappale jo kertoi, Crash on nyt nähty. Ja kovastihan ne lukuisien ihmiskohtaloiden summautumat mielessä vieläkin kummittelevat. Elokuva on kauniisti esiin soljuvasta introsta lähtien silkkaa mannaa leffailijalle ja tarinankuljetus heittää pari niin onnistunutta kuperkeikkaa, että ohjaaja/käsikirjoittaja Haggisin voi todella sanoa ansainneen palkintonsa. Ja mitä Magnolia-vertailuihin tulee, niin uskallan kaikkia soraääniä (lue alta toki Pingutyypin hieman erilainen mielipide) vastaan sanoa, että Crash on jopa parempi. Se häviää paperilla Magnolian tähtisikermälle, mutta (kuten näin ohi aiheen liukuvana vertauskuvana voidaan todeta) eipä käynnissä olevissa futiksen MM-kisoissakaan paremmuutta mitata paperilta, vaan itse esitysten ja tulosten perusteella. Ja Crash on häikäisevä (joskin sitä on toki Magnoliakin).
Jos Andersonin Magnolia esitti loistodraaman teemalla ”Things happen” ja antoi sattumien vyöryä pienten ihmisten ylitse valloittavasti, niin Crash tekee kyllä saman (siinä mielessä vertaus hyväksyttäneen), mutta nyt kaikkia pienistä sattumista koostuvia käänteitä kutoo yhteen tiukka teema: suhtautuminen rasismiin. Things happen and everybody got opinions about rasism. Elokuva esittelee alle kaksituntisen kestonsa aikana huimalla tahdilla täydellisen erilaisia yhtä epätäydellisiä ihmisiä omien aatteidensa sokaisemina. Jokainen heistä on yhtä oikeassa. Jokainen on yhtä vähän väärässä. Kysymysmerkkejä ilmaan nostattavia näkökulmia tulvii törkeästi käyttäytyvästä valkoisesta poliisista (Oscar-ehdokkuuden kalastanut Dillon) tai korkean asemaan kohonneesta mustasta ohjaajasta (Terrence Howard) pikkupuotia pitävään persialaiseen perheeseen saakka. Lisäksi oman äänensä saavat kuuluviin mm. Sandra Bullockin tiukasti tiuskiva porvarisnainen sekä Don Cheadlen varmasti tulkitsema itseensä eristäytynyt poliisi.
On upea nähdä, että Haggis on saanut käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan käännettyä heikoimman lenkkinsä vahvimmaksi. Näyttelijät tosiaan briljeeraavat ja esimerkiksi allekirjoittaneen pitäisi pyytää virallisesti Thandie Newtonista MI:2:n perusteella sanomiaan kommentteja anteeksi. Kovin itkuinenhan Thandien ruutuaika on, mutta törkeästi kohdellun naisen osa vaatiikin moista. Vastaavasti virallista ihmetystä Oscar-ehdokkuudellaan aiheuttanut Dillon on vahva tasapainoillessaan kärsivänä poliisina, joka lopulta purkaa kaiken vihansa, paineensa ja ajan tuomat pettymyksensä rasistisena käytöksenä. Don Cheadle pitkälti vetää koko juttua eteenpäin ja pysyy silti taustalla niin huolestuneena kuin mitä murhatutkimusten ja velipoikansa sekoilujen keskellä pitää ollakin. Varsinainen jättiyllättäjä on Michael Pena tulkitessaan ehkäpä leffan tunteikkainta roolia. Sama yllätyksen leima pätee myös Ryan Philippeen, jonka moni tunnisti ennen Crashia vain siksi teinikauhuleffassa hölmöilleeksi jätkäksi tai Reese Witherspoonin puolisoksi. Nyt hänen rasismia vastustavasta nuoresta poliisihahmostaan kasvaa leffan yllätyksellisin tekijä.
Näyttelijöistä, ja etenkin heille tarkasti viilatuista hahmoista, voisi jorista vaikka kuinka pitkään. Voisi mainita kuinka upeasti slummissa kasvaneen isän ja pienen viisivuotiaan keskustelu näkymättömästä suojaviitasta uppoaa katsojiin olematta silti mitenkään kaavaillun siirappinen. Voisi sanoa paremmin räppärinä tunnetun Ludacrisin yllättävän mm. tunnelmaa sopivissa kohdissa keventävällä suorituksellaan. Tai vaikka vain hehkuttaa kohtauksia, joissa lähes varmasti kuolemaan tuomittu hahmo onnistuukin astelemaan takaisin elävien kirjoihin, kun taas toisaalla käänteet rysähtävät kuin autot kolarissa. Ja peltiähän (lue: ihmisiä) siinä silloin ruttaantuu.
Okei, hyvin pieniä miinuksiakin löytyy. Sandra Bullock ei vieläkään onnistu vakuuttamaan, toisaalta hänen Jean Cabot -hahmonsa on yksi tarinan epäolennaisimmista. Se on vain yksi korsi tuulessa heiluvien korsien joukossa, eikä pellon heinä taitu, vaikka yksi heinä katkeaisikin. Sitä paitsi ajatusta syntyy oman elämäntilanteensa sokaisemasta hahmosta näinkin, joten valitukseen ei todellakaan ole aihetta. Sama yhtälö pätee myös aina yhtä pökkelömäiseen Brendan Fraseriin, joka on… no niin, johan se tuli sanottua: höpsön pökkelö. Onneksi itse tarina hurmaa niin, että pari pientä miinusta voidaan pyyhkiä kokonaan pois.
Crashin kruunaa loppu, joka vastoin kaikkea aiemmin nähtyä ei rysähdäkään kasvoille kuin kolarin lennättämä tuulilasi, vaan päättää kaiken… sanoja on hankala keksiä… ”oikealla tavalla” lienevät oikeat sanat. Kamera liukuu pois kauniisiin yömaisemiin, Maybe Tomorrow soi ja tavallaan jo nähty toistuu. Aivan niin kuin se toistuu oikeastikin. Elämä jatkuu, pelti ryskyy, ihminen pysyy ihmisenä ja sitä kautta rotuennakkoluulot pysyvät olemassa. Niin se vain on. Hienoa kuitenkin, että Crashin kaltainen viihdyttävä draamapaketti jaksaa lätkäistä näinkin arkaluontoisen asian pöydälle ja tekee sen näinkin upeasti sekä keskustelua herättävän kärjistävästi.
Siispä, vastoin kaikkia epäreilujakin ennakko-odotuksia: 5/5
