Istuin kerran hämyisessä pubissa. Fiilis oli usvainen ja aihe ajautui elokuviin. Ei mikään yllätys. Joku sytytti savukkeen ja virkkoi lasinsa takaa, että Darabontin/Kingin legendaarisen Vihreän mailin ongelma on sen yliluonnollinen osa, musta iso mies ihmeineen. Selittämättömyys. Motiivittomuus. Taisin vastata, aivan kuten monesti muulloinkin saman aiheen tiimoilta, että pointti ei ole yliluonnollisessa tai sen synnyssä, vaan siinä miten ihminen reagoi siihen, mitä ei ymmärrä. King leikittelee monesti ajatuksella ”Mitä jos…”. Vihreässä mailissa hän kysyy yleisöltä, mitä sinä tekisit, jos löytäisit jotakin käsittämättömän hyvää, muttet voisi ymmärtää sitä. Vihreän mailin kulkeneet tietävät vastauksen, ihmisten odotetun reaktion ja elokuvan voimakkaan lopun voimavaran. Leffana täysin pilatussa Riding the bulletissakin King perustaa kaiken yhdelle kysymykselle, ja luo pelottavan kysymyksen ympärille mielikuvia, joista voi saada aikaan toimivan tarinan, viiltävän painajaisen (huom. Garrisin kohdalla joudumme toki käyttämään Olisi voinut saada aikaan -muotoa). The Mistissä King kysyy taas uuden kysymyksen: miten lauma ihmisiä (lue: eläimiä) käyttäytyy paniikin keskellä suljetussa tilassa?
Myönnetään heti alkuun, että onhan Darabontin kolmannessa kokopitkässä King-filmatisoinnissa kliseisestikin valittuja muukalaisia, jotka voisivat helposti tönäistä leffan pohjamutiin. Roiskaista alien-eritettään päälle ja nauraa räkäisesti. Mutta leffa kestää, ehkäpä siksi, että Darabont ja King tuntuvat liikkuvan samalla aaltopituudella. Kunnioittavan toisiaan ja näkevän toistensa motiivit. Usvassa Vihreän mailin tuntematon hyvä on muuttunut tuntemattomaksi pahaksi ja 1930-luku nykyajaksi. Mutta ihmisten reagointi tuntemattomaan, aluksi piilossa pysyttelevään voimaan on pointti. Sekin on myönnettävä, että onhan leffan ostoskeskukseen lukkiutunut joukko mitä kingimäisin (eli kurkoin?), niin hyvässä kuin pahassa. Rohkea taiteilijasielu, sankarillinen nörtti, pilkahdus nuoresta rakkaudesta, menettämisen tuska, uskonnollinen hullu nainen… lista on pitkä. On myös muistettava, että alun perin The Mistin kirjoitti kolkyt ja risat –ikäinen Stephen, suuruudenpäiviään vasta odotteleva ja juopotteleva kirjailijanalku, eikä nykyinen aikamme tunnetuin kauhukirjailija. Enkä toki käytä tuota puolustuksena millekään, vaan selitteenä sille, miksi The Mist on sitä, mitä se on. Hieno leffa valtaisalla tunteella.
Kuten Carriessakin, toisessa uransa alkupään klassikossa, uskonto näyttelee suurta roolia huolimatta siitä, että King ei ole uskova mies. Kyse on enemmänkin myyteistä, mieltä askarruttavista asioista, jotka kudotaan osaksi viihteeksi tarkoitettua teosta. Carriessa nimihenkilön äiti väärinkäyttää uskontoaan, luoden vääryyttä lähimmäisilleen tarkoittamansa hyvän sijasta. Usvan nti Carmody ei jää kauas tuosta pelottavasta hahmosta, etenkään kun Marcia Gay Hardenilla on vauhti päällä ja homma hanskassa. Siksipä stressaavaan piiritystilanteeseen saadaan kokonaan uusi kulma. Toimiva sellainen. Mukana kummittelee ihmisen kyky uskoa ihmeisiin vain silloin, kun tosi on kyseessä. Kuinka moni myöntää rukoilleensakin vain hädän hetkellä, ikään kuin varokeinona? Entä jos kuitenkin… Se Kingin tuttu kysymys on taas ilmoilla.
Tässä vaiheessa on hyvä nostaa taas käsi pystyyn ja muistuttaa, että tokihan huomasin jännitteiden kaupassa ampuvan hetkittäin jopa yli. Ja myös hakevan vireyttään ns. suuren hyökkäyskohtauksen jäljiltä. Toisaalta se kai on pointtikin, jatkuva vireen optimoiminen siis. The Mist ei lyö överiksi, vaikka hetken äärimmäisen tiukasti latautunut jännite värisisi, tärisisi uomissaan. Alun minimalistisista ja kovin rauhaisista puitteista kasvaa (ja vieläpä musiikkiin tukeutumatta!) tarkasti kirjoitettu pelon tutkielma. Kaupassa voi helposti nähdä lauman vaikkapa… noh, koiria, rottia, ennen kaikkea Eläimiä… sähisemässä toisilleen selkäkarvat pystyssä, allensa laskeneena, kulmaan ajettuina ja vain siksi, että ulkona on jotakin liian tappavaa, olemassaoloa uhkaavaa.
Jo mainittu musiikin lähes totaalinen poissaolo on oiva ratkaisu. James Newton Howardit (mm. Shyamalan) ja muut säveltäjänerot voivat kyllä tehdä täydellistä musiikkia luomaan tunnelmaa, mutta onhan siinä jotakin alkukantaista voimaa, kun sen saman aidon jännitteen tunteen luo musiikitta. Lisäksi lopussa vahvasti ja kontrastikkaasti soivan The Host of Seraphimin voima tuntuu tämän ratkaisun myötä entistä turruttavammalta ja tunteet pintaan lyövemmältä. Ja kuka muuten oikeasti veikkasi loppuratkaisun oikein?
Tällä kertaa en viittaa. Laitan korkeintaan Dead Can Dancea soimaan. Rohkeutta kuvaavalla asteikolla 1-10 Darabontin (ja Kingin) loppuveto on ehdoton kymppimiinus. Eli reilusti positiivisen puolelle päädytään – koko leffan osalta vieläkin kirkkaammin. Jos nyt mikään voi Usvan keskellä edes olla kirkasta…
The Mist jatkaa Darabontin harvaa mutta sitäkin laadukkaampaa leffaputkea, vaikka avaruuden örkkien kohdalla loistavan leffasarjan rikkoutuminen piti ennakkoasetelmissa olla jo hyvin lähellä. Shawshankin vankilan toivonkipinät ja Vihreän mailin kuolemansellin ihmeet ovat saaneet seurakseen usvaan kietoutuvan mestariteoksen, johon etenkin Kingin tunteville liittyy oma lisänsä. Moniko aisti palasen Pitkän marssin tylyä fiilistä ja moniko näki usvan seasta lipuvissa olioissa välähdyksiä jopa Kingin elämäntyöstä, Dark Towerin ylle levittäytyvästä ja oheikkojen takana piileksivästä toisesta todellisuudesta?
