Profesori Humbert Humbert(James Mason) on päättänyt viettää rauhallisen kesän pienessä kylässä, New Hampshiressä. Eräs kaikkein epätonnäköisimmistä paikoista missä hän saattaisi yöpyä on Charlotte Hazen(Shelley Winters) talo, mutta pian hän kumminkiin menee naimisiin tämän kuvottavan naisen kanssa, jotta voisi olla lähellä kaikkein kauneinta asiaa mitä hän on ikinä nähnyt koko maailmassa. Kolme tavua, kuusi kirjainta, viettelevä nimi: Lolita.
Tässäpä mielenkiintoinen tapaus: Vuoden 1997 Lolita ei ollut yhtään pöllömpi tapaus ja siinä hurmasi erityisesti Dominique Swain Lolitana. Kubrickin teos on peräti 35 vuotta vanhempi ja täysin erilainen. En tarkoita niinkään juonellisesti vaan henkilöiden osalta. Uudempi haisee todella pahasti näiden osalta.
Peter Sellers, joka riemastutti, ihastutti ja vihastutti Tohtori Outolemmessä pääsi jo vähän kokeilemaan verbaalisen huumorinsa rajoja Clare Quiltyna. Sellersille voisi antaa kruunun pelkästä ilmeilystä ja armottomasta puheripulista. Quiltyn hahmo on sinänsä jo niin pikkutuhma, että Sellersille ei ole temppu eikä mikään näytellä näin – hyh – siveetöntä miestä. Quilty kerkeää joka paikkaan, kusettaa Masonin hahmoa armottomasti henkilöllisyyksillään ja suulaudellaan.
Kubrick on muokannut myös Professori Humbertista sangen kiintoisan yksilön. Oikeastaan James Masonin kasvot luovat vain kasvot pedofilialle. Kun uudempi versio sortui käyttämään ehkä hieman tökeröäkin lapsuuden traumaa selityksenä Humbertin kiinnostukselle teini-ikäiseen tyttöön, niin tässä versiossa Humbert nyt sattuu vain pitämään 30 vuotta nuoremmista tyttölöistä. Mason on loistava tässä roolissa, eikä pelkästään vain kuolaava pervo vaan omistushalauinen ja vainoharhainen psykopaatti.
Naiskauneutta elokuvassa edustavat Shelley Winters ja Sue Lyon. Winters, joka oli 50-luvulla eräs niistä vakituisista miespuolen unelmien kohteista Marilyn Monroen ohella, vetää mainion roolin tekotaiteellisena, vaihdevuosista kärsivänä, epätoivoisena yksinhuoltajaäitinä. Winters, joka on todella kaunis nainen osaa näyttää todella surkealta ja ehkä hieman hullultakin naiselta, joka laittaa kaiken ”viehätysvoimansa” Humbertiin. Humbertin väistely-yrityksiä saa seurata poski pienellä hymykuopalla
Sue Lyon, joka oli vain 16-vuotias tehdessä tätä elokuvaa ei tietenkään voi kurottaa yhtä hyviin suorituksiin kuin Sellers, Mason ja Winters. Ja uskottavuutta syö aika lailla myös se miten elokuva on vanhentunut 35 vuodessa. Se mitä pidettiin vuonna 1962 siveettömänä on oikeastaan aika naurettavaa nykyisin. Ihmetyttää oikeastaa miten h**vetissä tämä pystyi saaman K15-ikäräjan. Ei kiroilua, ei alastomuutta, ei väkivaltaa(paljoa) eikä huumeita. Vain viittauksia pedofiliaan ja hävyttömiä vitsejä. VET:n idiootit ovat varmaan tehneet pikaratkaisun Stanley Kubrick Collectionin kohdalla ja sutaisseet yhteisen ikärajan.
Kubrick on aina Kubrick ohjauksen osalta eli täydellinen. Suurimmilta osin rahaa totteleva Oscar-raati täynnä pölvästejä, joka ei antanut Kubrickille yhtään Oscaria ohjauksesta, saisi hävetä. Perfektionistin vikaa Kubrickissa kun oli niin tämänkin elokuvan osalta kohtausten kuvakieli on varsin lumoavaa ja kohtausten pituus, mamma mia! Ammattimaisten näyttelijöiden ja ohjaajan käydessä työhän saadaan ihanan sulavia otoksia, mutta elokuvan lopputulos on valitettavasti hieman laimea. Mitään selvää ja näkyvää sanomaa Kubrick ei saa aikaan tai mitään suurta pohdinnan aihetta.
Lolita on hyvä elokuva, mutta näyttelijöiden ja ohjauksen lopputulos ei ole sitä mitä Kubrickilta on totuttu saamaan. Neljä pistettä on tämänkertainen arvosana.
