Vuonna 1993 Tony Scott putkautti maailmalle elokuvansa True Romance, jonka käsikirjoitti Quentin Tarantino. Ehkä joku suurempi elokuva, mahdollisesti Schindlerin lista, vei kaiken huomion Scottin mestariteokselta. On nimittäin kumma, että True Romancesta on hiiskuttu ja hiiskutaan edelleen todella vähän. Olen nähnyt tämän elokuvan lukuisia kertoja, ja se teki ensimmäisellä kerralla suuren vaikutuksen ja jäi omalle listalleni elokuvista, joilla on itselleni suurempi merkitys kuin elokuvalla yleensä. Nostalgia-arvoa on riittämiin, mutta jos sen joutuisin vielä ottamaan huomioon, elokuva saisi kuusi tähteä viidestä.
Juoni lyhykäisyydessään: Clarence (Slater) rakastuu puhelintyttö Alabamaan (Arquette) ja päin vastoin. Clarence ei voi elää ajatuksen kanssa siitä, että tytöllä on parittaja, oikea rotta, saastaisin ihminen päällä maan. Niinpä hän pistää tämän päiviltä ja kähveltää vahingossa parittajan kokaiinit. Niin suurta määrää kokaa kaipaa myös moni muu. Kuten esimerkiksi poliisit ja rikolliset.
Kehuttavia asioita on niin paljon, että saatan helposti unohtaa jotakin. Suurimman kiinnostuksen luo leffan hieman satumainen ja täysin uniikki tunnelma. Samalla, kun True Romance on omalla tavallaan hellyttävä ja viaton, on se myös verinen väkivaltaelokuva. Sekoitus väkivaltaa ja rakkaustarinaa toimii paremmin kuin yhdessäkään muussa näkemässäni elokuvassa. Jo alussa fiilingin voi aistia lapsellisesti soivasta musiikista ja Detroitin slummialueiden kuvauksesta, sekä violetinvärisistä alkuteksteistä.
Tarantinon käsikirjoittamia leffoja katsonut tunnistaa helposti repliikkien olevan hänen kynästään. Hän on luonut Clarencesta henkilön, joka elää omassa, mielikuvituksellisessa maailmassaan. Hän on töissä sarjakuvaliikkeessä, pitää Sonny Chiba -elokuvista (Tarantinokin pitää) ja puhuu Elviksestä naisille. Alabama on likaisesta ammatistaan huolimatta todella sympaattinen ihminen, ja yhdessä Clarencen kanssa he muodostavat sellaisen parivaljakon, mikä elokuvassa kuuluukin olla – katsoja välittää näiden kohtaloista ja jännittää heidän puolestaan. Tietysti elokuvassa tarvitaan pahoja jätkiä. Siis todella pahoja. Muutenhan leffa olisi täysin lattea. Pahikset ovat armottoman ankaria, tuossa taas yksi True Romancen parhaista asioista. Ikäraja luonnollisesti nousee tämän takia 18 vuoteen, mutta leffan uskottavuus ja täydellisyys senkun vain kohenee.
Filmin aikana tavataan toinen toistaan mehukkaampia hahmoja. Sopranosista kaikille tuttu James Gandolfini uhoaa vielä melko hoikkana gangsterina, Christopher Walken ja Dennis Hopper käyvät ikimuistoista keskustelua asuntovaunussa, Samuel Jackson on viileä jätkä pikkuroolissaan, Val Kilmer jakaa neuvoja Clarencen pään sisältä, Brad Pitt pössyttelee sekopäisenä huumehörhönä, Tom Sizemore on kivenkova kyttä yhdessä Chris Pennin kanssa, Gary Oldman tekee ehkä parhaimman roolin parittajana, joka haluaisi olla musta, ja Rapaport tekee taattua sivuroolilaatua. Hyvät näyttelijät eivät mene haaskuun, vaan jokaiselle, jopa ihan pienemmällekin roolille, on oma tarkoituksensa, joka palvelee kokonaisuutta, täydentäen sen lopulta yhdeksi historian hienoimmaksi elokuvasaavutukseksi.
Oli jo aikakin, että True Romance tuodaan komeasti DVD:lle. Kuvanlaatu on huippuluokkaa, äänet mitä parhaimmat (DD 5.1 & DTS), extroja vain jäin kaipaamaan enemmän, kun kyse on näinkin hyvästä leffasta.
nimimerkki: Viisas
