Ruggero Deodaton tuotannon voisi karkeasti jakaa kahdenlaisiin elokuviin: eksploitatiivisiin, mutta yllättävän vakaviin ja taidokkaasti tehtyihin kauhutrillereihin, joissa on huomattavasti enemmän sisältöä kuin keskiverto italoeksploitaatioissa. Toinen ryhmä koostuu taiteellisesti ei-niin-merkittävistä, mutta silti varsin viihdyttävistä toimintaseikkailuista. Vaikka Kuvaa ja pakene! (Cut and Run / Inferno in Diretta, 1985) jakaakin yhteisen aihepiirin Deodaton tunnetuimpien ihmissyöntielokuvien kanssa, lankeaa se sisältönsä puolesta lähinnä jälkimmäiseen ryhmään. Kuvaa ja pakene! on jossain määrin omaperäinen ja tavallaan toimiva, mutta myös sekava ja paikoitellen tylsä viidakkosekoilu jota voi suositella lähinnä kannibaalielokuvien ja Deodaton faneille.
Aitoon eksploitaatiohenkeen Deodato on sotkenut elokuvaansa kaikkea mahdollista minkä voisi kuvitella myyvän, ajankohtaista mässäilyä, tolkutonta väkivaltaa ja genren kaikki klišeet. On ihmissyöjäheimoa, Jonestown-tyyppistä kulttia, kidnappaustarinaa, TV-toimittajien rankkaa arkea, huumekauppaa, salakuljettajia, höyrähtäneitä uskonnollisia hörhöjä, aitoja intiaaninäyttelijöitä kannibaaleina ja ties mitä. Päähenkilöt ja pahiksetkin vaihtelevat jatkuvasti. Kun elokuvalla on kestoakin vain puolisentoista tuntia, ja kaikki nämä piirteet on yritetty tunkea mukaan, on Kuvaa ja pakene! lopputuloksena todellinen sekamelska jossa hypätään lennossa juonesta toiseen. Syytä tähän ei ole vaikea löytää: tuottajat aikoivat alun perin ohjaajaksi Wes Cravenin joka noihin aikoihin oli kannibaalipiireissä kova sana ”Yön Silmät” –eepoksensa ansiosta (nyky-yleisö muistanee Cravenin paremmin ”Screameista” ja loputtomasta ”Painajainen Elm Streetillä” –sarjasta). Kun Cravenille tuli muuta puuhaa, otettiin tilalle muutamia vuosia aiemmin ”Cannibal Holocaustillaan” valtaisan kohun aiheuttanut ihmissyöntispesialisti Ruggero Deodato. Deodatoa itseään ei Cannibal Holocaust II:n ohjaaminen juuri kiinnostanut, tuottajat taas vaativat sellaisen, ja kun kolme käsikirjoittajaakin halusivat jokainen keskittyä tarinassa eri asioihin, oli sekava lopputulos valmis.
Kun juonellisesti elokuvasta ei juurikaan voi nauttia, löytyvät Kuvaa ja pakene!:n avut (jälleen kerran) muualta: Deodatokin on jälkeenpäin myöntänyt satsanneensa väkivaltaan, koska ”syystä tai toisesta” katsojat pitivät hänen tavastaan kuvata väkivaltaa. Itse elokuvallisessa kokonaisuudessa suurin osa mässäilystä tuntuu juonen kannalta yhdentekevältä läträykseltä, kun elokuvan seikkailullinen jännärisävy yhtäkkiä katkeaa ennen puoltaväliä Deodaton heittäessä jatkuvasti verta pakkiin. Sen jälkeen kauhuelementit lopahtavatkin äkkiä, ja ollaan jälleen toimintaseikkailun parissa. Kerronnallisesti elokuva ei muutenkaan edusta Deodaton parhaimmistoa: mies on kieltämättä taitava ohjaaja mutta tällä kertaa tasapainoillaan turhan kiikkerästi monen eri genren rajamailla eikä ohjaaja tunnu osaavan päättää mitä tässä nyt ollaan tekemässä. Poissa on niin ”Cannibal Holocaustin” ja ”Viimeisten kannibaalien” ahdistava ja realismia tavoitteleva tunnelma kuin ”Atlantiksen kostajien” räjähtävä toimintakin.
Toteutuksellisesti elokuvan mielenkiintoisinta antia edustavatkin siis näyttelijät: pääroolissa viihtyvä Lisa Blount hoitaa hommat kunnialla kotiin, eikä muistakaan keskusrooleissa häärivistä näyttelijöistä voi suuremmin moitteita antaa. Sivurooleista mieleen jää erityisesti Eriq La Salle niin stereotyyppisenä sutenöörinä että jo pahaa tekee: strippiklubilla violetissa asussa viihtyvä herrasmies on juonen kannalta turhahko, mutta on jo ulkonäkönsä vuoksi kieltämättä melko hupaisa hahmo. Muistettavimmat suoritukset löytyvät rosmojen rooleista: b-elokuvien vakionaamat Richard Lynch ja Michael Berryman (”Yksi lensi yli käenpesän”, ”Yön silmät”). Vaikka kaksikon hahmot ovatkin huolekkaimmin kirjoitetut ja ovat parhaiden tyyppien esittämät, eivät ne millään yllä heidän mahtaville suorituksilleen Deodaton koomisimmassa elokuvassa, ytimekkäästi nimetyssä lannevaatesähellyksessä ”Barbaareissa”. Varsin ansiokkaasti he tälläkin kertaa söheltävät, mutta Lynch on kyllä vetovoimaisen uskonnollisen johtajan esittäjäksi liian karismaton ja rooliinsa lähinnä ulkonäkönsä perusteella valittu Berryman on jo tässä ”Barbaarien” (ainakin älyllisellä tasolla) edeltäjässä tahattoman koominen. Kauhufaneja kiinnostanee tieto, että elokuvan on säveltänyt Goblin-yhtyeestä tuttu Claudio Simonetti.
Loppukaneettina voi todeta, että kannibaalikauhuksi Kuvaa ja pakene! on liian kesy (ihmissyöntiä nähdään vain parin sekunnin ajan elokuvan alussa), seikkailuksi aivan liian typerä, trilleriksi liian sekava ja toiminnaksi liian rauhallinen. Homma ei myöskään mene riittävän överiksi, jotta siitä voisi nauttia puhdasverisenä campina. Niinpä sen kohtalona onkin jäädä ikäväksi väliinputoajaksi eri genrejen väliin, ja siitä voi nauttia lähinnä nihkeänä eksploitaatio-väkivaltaviihteenä. Sori, Ruggero, mutta tällä kertaa löit kirveesi kiveen. Jälkikäteen katsottuna Kuvaa ja pakene! voidaankin nähdä Deodaton uran laskusuhdanteen aloittajana: vaikka vuorossa olisikin vielä onnistunut ”Off Balance”, ei Deodaton uralta tämän jälkeen löytyisi enää ainakaan laatunsa vuoksi mainitsemisen arvoisia elokuvia.
Siltikin, jos aihepiiri kiinnostaa, Kuvaa ja pakene! kannattaa tapittaa kun se joulun alla tulee televiisorista. Älä silti odota ihmeitä. Anchor Bayn DVD-julkaisulta löytyvä elokuvan teosta kertova dokumentti ”Uncut and Run” on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin itse elokuva.
