Taivaalta tippuu mystinen mustakantinen muistivihko, ja totta kai joku on näkyä todistamassa. Tässä tapauksessa tämä joku on Light Yagami (Fujiwara), menestyvä huippuoppilas, joka oivaltaa (etulehteen kirjoitetun ohjeistuksen lukemalla), että kenen tahansa nimi vihkoon kirjoitetaan, tulee kuolemaan sydänkohtaukseen alle minuutissa. Taustapiruna tarinassa häärii vihon todellinen omistaja, kuolemanjumala nimeltä Ryuk (äänenä Nakamura). Hyväsydäminen Light päättää kitkeä rikollisuuden maailmasta vihon avulla. Vaan kun rikolliset kaatuvat kuolleina katuun, kutsuu Interpol avukseen mystisen mestarietsivän, koodinimeltään L (Matsuyama), jonka ulkonäkö ja todellinen henkilöllisyys eivät ole kenenkään tiedossa. Kissa-ja-hiiri-leikki voi alkaa…
Näin siis tapahtui mangassa, johon elokuva pohjautuu. Tarinaa valkokankaalle siirrettäessä onkin sen sijaan kaahattu kaasu pohjassa ryteikköön. Sarjakuvaan oli yksinkertaisesti ladattu niin paljon tiivistunnelmaisia jaksoja, että niiden kaikkien filmaaminen elokuvaan sellaisenaan olisi ollut mahdottomuus. Niinpä elokuvaan valittiin sekalainen kasa kohtauksia, jotka eivät aina nivoudu toisiinsa. Näin ollen jännitys aaltoilee käyden nollapisteessä aina uuden kohtauksen alussa ja saavuttaa huipun vain harvoin. Monet tärkeät ja selityksenarvoiset ilmiöt, jotka on selostettu perin pohjin mangassa, jäävät elokuvassa vaille elintärkeitä perusteluja. Esimerkiksi Ryukin motiivit vihon pudottamiseksi ihmismaailmaan jäävät hämäriksi. Omaan kekseliäisyytensä käsikirjoittajat eivät ole luottaneet, vaan lähes kaikki on yritetty ammentaa sellaisenaan sarjakuvasta, siis aivan toisenlaisesta taiteenlajista.
Elokuvan avauspuoliskoa yritetään kuljettaa Lightin uuden kyvyn varassa, mutta erityisesti sarjakuvaan tutustuneille alku ei tarjoa juuri mitään. Ainoastaan Ryukin sopivan muovinen toteutus ansaitsee kehun. Missään muussa mielessä valkokankaalle ei ole yritettykään saattaa mitään audiovisuaalisesti mielenkiintoista. Erityisesti tapahtumaympäristö on masentavan yksitoikkoinen ja tavallinen. Yhteen kohtaukseen on ängetty pakollinen bullet-time-hidastus, vaikka mikään toimintaelokuva ei olekaan kyseessä.
Puoliväliin saapuminen kuitenkin osoittautuu elokuvan pelastukseksi, mutta tunnissa suosta noukitaan enää rippeitä. Niiden onkijana on Matsuyaman esittämä L, sillä mangan kiinnostavin hahmo säilyttää kiinnostavuutensa myös elokuvassa, kiitos tarkan toteutuksen. Hahmossa on otettu huomioon ulkonäön lisäksi elämäntavat ja –tyyli sekä erityisesti tärkeät pikkujutut, jotka tekevät hahmosta niin mielenkiintoisen. L:n ilmaantuminen sähköistää ilmapiirin, ja muistuttaa siitä, miksi sarjakuva olikaan niin koukuttava.
Loppua lähestyessään paraneva elokuva rysäyttää viimeisten sudenkuoppien ja ajatuskatkojen yli sellaista vauhtia, ettei katsoja ehdi enää pudota niihin. Lopputilanne jättää kahden päähenkilön välisen kilpajuoksun kutkuttavasti auki, jotta katsoja vielä jaksaisi kiinnostua tarinan päättävästä jatko-osastakin. Muuten hyvä idea, mutta katsojan pitäisi jaksaa ensin tämänkin elokuvan loppuun.
