Joukko liittoutuneiden sotavankeja rakentamassa rautatietä japanilaisille Burman ja Thaimaan viidakoissa. Siinä miljöö tälle tositapahtumiin perustuvalle sotaelokuvalle, joten lähtökohdat muistuttavat kovasti Kwai-joen siltaa. Siinä, missä ”alkuperäisteoksessa” otettiin varsin reippaasti vapauksia todellisiin tapahtumiin, Kuoleman rautatie pyrkii suurempaan historialliseen tarkkuuteen. Elokuva pohjautuu Ernest Gordonin (elokuvassa Ciarán McMenamin) omaelämäkertaan Through the Valley of the Kwai.
Dramaattiset kohtalot ja niiden takana olevat ihmiset luovat väkevän sisällön Kuoleman rautatielle. Majuri Campbell (Robert Carlyle), joka puuhaa välillä pakoa ja välillä kapinaa, on kiihkossaan yhtä armoton sekä itselleen että muille. Viha vangitsijoita kohtaan suorastaan hukuttaa hänet. Eversti McLean (James Cosmo) pyrkii pitämään kiinni arvokkuudestaan vedoten turhaan Geneven sopimuksiin. Yksi vangeista (Kiefer Sutherland) pyörittää kaiken keskellä mustaa pörssiä yrittäen jopa hyötyä tilanteesta, kun taas toinen (Mark Strong) pystyttää jonkinlaisen viidakkoyliopiston ja kirkon yhdistelmän. Platonin ajatukset oikeudenmukaisuudesta ja Shakespearen tekstit muodostavatkin melkoisen vastakohdan ympäröivälle todellisuudelle. Erilaiset selviytymistavat johtavat lopulta konfliktiin vankien kesken. Kun panoksena on kaikkien elämä, jonkun on uhrauduttava. Vartijoiden joukosta esille tuodaan julma leirin komentaja Ito (Sakae Kimura) ja nuori vartija Nagase (Yugo Saso), joka yrittää ainakin jotenkin pitää vankien puolta. Nagasea lukuun ottamatta japanilaiset esitetään varsin yksiulotteisina hahmoina, joille hierarkkinen komentoketju ja Bushidoon perustuva kunniakäsitys on kaikki kaikessa.
Kuoleman rautatie on tutkimus ihmisryhmän eloonjäämiskamppailusta. Eloonjäämiskamppailusta siinä mielessä, kuinka pitkälle omista arvoistaan voi pitää kiinni armottomissa olosuhteissa. Vaikka väkivaltaa ei tuoda tarpeettomasti esille, se mikä näytetään riittää vakuuttamaan katsojan. Olosuhteista huolimatta näkökulma on inhimillinen. Kostoa ei haeta, vaan jokainen oppii lopulta jotain – oppii vangitsijoistaan ja etenkin itsestään. Sota tekee kaikista uhreja. Sekä ihmismielen ylevyys että pohjimmainen luonne tuodaan esille. Loppunäytös 55 vuotta tapahtumien jälkeen antaa vielä yhden opetuksen: vain anteeksianto vapauttaa lopulta kokemuksista. Kaiken kaikkiaan mitään rentoa katselukokemusta on turha odottaa, mutta jokaiselle sotaelokuvien ystävälle tämä antaa varmasti ajattelemisen aihetta. Ihan klassikkojen tasolle ei kuitenkaan ylletä.
