Juoni on Saw’ssa varsin yksinkertainen ja se menee lyhyesti näin: Kaksi toisilleen tuntematonta miestä Adam ja tohtori Lawrence Gordon löytävät itsensä rupisesta ja paskaisesta kylpyhuoneesta. Heidät on teljetty jaloistaan, ja apuvälineitä ovelaa leikkiä varten on piiloteltu ympäri huonetta. Miesten välissä makaa aivonsa pihalle pamauttanut verinen ruumis, toisessa kädessään revolveri ja toisessa kasettisoitin.
Yksinkertaisesta juonesta on saatu aikaan kiehtovaa ja mukaansa tempaisevaa, kamerakikkailuja hyväkseen käyttävää elokuvaa. Saw koostuu useista takaumista, joten niihin perehtymätön saa yhdistellä palapelin palasia koko elokuvan ajan. Gorea on tukena, mutta se ei missään vaiheessa vie pääosaa, vaikka herkempää katsojaa koetellaankin. Sopivan hillityksi veriurheilu on kuitenkin jätetty. Loppuratkaisu jättää aikalailla katsojan mielikuvituksen varaan – ja hyvä niin.
Saw on ovela ja erilainen, mutta pökkelö näyttely ja tönkkö dialogi syövät rankasti hienon trillerin tehoja. Shieldin Benito Martinez on ainoa, joka osaa vähääkään näytellä. Näyttelypuolen takia Saw vajoaa välillä tahattoman komiikan puolelle, sillä esimerkiksi lääkärimiestä esittävällä Cary Elwesillä on kasvoillaan säälittävään tomcruise-tyyliin yksi ja sama ilme. Harmillista sinänsä, sillä Saw:ssa olisi ollut ainesta poiketakseen enemmän massasta huumorittomuudellaan ja synkkyydellään.
Nykystandardien mukaan hyvin pienellä budjetilla väsätty Saw herätti mielenkiintoa ympäri maailmaa ja sai osakseen hyvin ristiriitaisia arvosteluja. Toiset haukkuivat sen lyttyyn, kun taas toiset kehuivat sitä turhankin paljon. Pieni budjetti näkyy lähinnä näyttelijävalinnoissa ja siinä että CGI-efektit ovat onneksi jätetty väliin.
Jigsaw-murhaaja on kohtuu hyvä idea, mutta jotenkin se tuntuu välillä vähän ponnettomalta. Saw on kieltämättä kekseliäs, tunnelmallinen ja viihdyttäväkin, mutta jännitys on valitettavan vähissä. Visuaalisesti Saw on näyttävä, mutta mitään uutta ei senkään puolesta tarjota. Parhaillaan Saw on painostava ja huonoimmillaan se on mitäänsanomattoman tökerö.
Saw’n suurimmat valttikortit ovat brutaalit ja hyvin toteutetut murhaleikit, mutta eivät ne loppujen lopuksi ole mitenkään sietämättömän verisiä tai yksityiskohtaisia. Mutta toisaalta, tarvitseeko aina olla? Musiikkipuoli on myös eräs Saw:n vahvimmista osa-alueista. Poliisietsivä-jutut ovat valitettavasti jo käyneet turhan tutuiksi ja kliseisiksi viime vuosituhannen puolella, joten se seikka vähän verottaa loppuarvosanaa.
Toisin kuin aikalaisensa, Saw on suurimmaksi osaksi ennalta-arvaamaton (lukuun ottamatta joitain käänteitä). Säikyttelyefektejä on lisätty sinne tänne, mutta ne eivät jaksa pahemmin hätkähdyttää, vaan pääpainon saa kerrankin itse tarina. Sen sijaan valaistus on hienosti toteutettu. Eräs kohtaus, jossa Adam vaeltelee kämpässään Takaikkunamaisesti pelkän kameransa salamavalon avulla, on tyylillä toteutettu.
Puoli pistettä putoaa pois huonosta näyttelystä, ontosta dialogista ja paikoin esiintyvistä typeristä ja ennalta-arvattavista käänteistä. Muuten kyseessä on mainio ja yllättävä trilleri. Saw on 2000-luvun mittapuulla mitä mainioin ja tasokkain nihilistitrilleri. Mutta jotenkin tuntuu, että 30 vuotta sitten samoista lähtökohdista olisi saatu vielä enemmän aikaiseksi. Kaikista huonoista puolistaan huolimatta Saw’n voi hyvällä omatunnolla katsoa vaikka useammankin kerran, vaikka silloin kaikki yllättävyys on jo poissa. Saw aloittaa nuoren ohjaaja James Wanin uran mallikkaasti, mutta tuskinpa Wan pystyy enää toistamisen niin monia hätkähdyttämään.
DVD on laadultaan hyvä, tosin kuva on pehmeä ja rakeinen, eikä ekstraa ole nimeksikään ellei lasketa unrated-versiota ekstraksi. Ääniraita on levyllä kerrassaan maino. Mainittakoon vielä, että Saw:n DVD:n takakannessa lienee eräs typerimmistä mainoksista, johon olen törmännyt. ”Kauhua tyyliin Seitsemän ja Fight Club.” Mitä hemmettiä? Seitsemän vertauksen vielä ymmärrän, vaikka Saw ja Seitsemän ovat kumpikin tyylipuhtaita trillereitä, mutta Fight Club -vertaus ei oikein mene jakeluun. Fight Clubissahan ei ole yhtä ainutta kauhuelementtiä, vaan se on enemmänkin draamaa. Eikä Saw’lla ja Fight Clubilla ole muutenkaan mitään yhteistä. No, ei siitä sen enempää.
Kaikista negatiivista sanoistani huolimatta, Saw on vähintäänkin tutustumisen arvoinen pätkä.
”Yes, I’m sick, officer. Sick from the disease eating away at me inside. Sick of people who don’t appreciate their blessings. Sick of those who scoff at the suffering of others. I’m sick of it all!”
nimimerkki: The Wolf
