Carol Reedin ohjaajanura jäi aikoinaan suhteellisen lyhyeksi. Hänet tunnetaan pääosin klassisen kuuluisasta pääteoksestaan [I]Kolmas mies[/I], mutta jo ennen sitä ilmestyi häneltä toinen erittäin vaikuttava mestariteos, Neljän tuulen talo.
Johnny McQueen (James Mason) epäonnistuu ryöstökeikalla ja lentää kesken pakomatkan rikoskumppanien käsistään autosta kadulle. Pian hänen perässään ovat niin poliisit kuin tavalliset kansalaisetkin.
Neljän tuulen talo on paitsi mestarillinen film noir-elokuva, myös erinomaisen tummasävyinen kaupunkikuvaus ja kertomus yksilön hauraudesta. Elokuvan tarina kulkee eteenpäin monen eri henkilön näkökulmasta, mikä tekeekin tästä osittain niin mielenkiintoisen. Kaupunkikuvauksessa on [I]Kolmannen miehen[/I] tapaan hahmotettu sodanjälkeinen aika ja sen ajan ihmisten kamppailu tunteittensa kanssa. Erinäiset järjestöt ja rikollisliigat riehuvat kaupungissa, jossa kehenkään ei voi luottaa. Kun tähän lisätään vielä rikostarina niin on tunnelma huipussaan.
Reed hallitsee jälleen valojen ja varjojen leikittelyn, mikä vahvistaa jännitystä entisestään. James Mason esittää tunteikkaasti McQueenia, joka kaikin tavoin yrittää vankilareissunsa jälkeen sopeutua vallitseviin oloihin. Aika on kuitenkin muuttanut häntä ja oikeastaan koko maata. Näin Neljän tuulen talo on myös kuvaus miehestä, jonka olemassaolo ei sovi yhteen muuttuneen maailman kanssa. Niinpä tämä yhteiskunnallista tasapainoa järkyttävä ihminen on hoidettava pois päiviltä eikä hänellä ole enää mitään sijaan palata takaisin sosiaalisen elämän pariin. Hän on haavoittunut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mielikuvat vankila-ajoista välittävät hänestä ristiriitaisen tulkinnan: toisaalta kyse voi olla traumoista, mutta toisaalta kaipuusta menneeseen. Ehkä McQueen ei enää itsekään tiedä, mitä haluaa ja miksi? Hän ei enää kykene näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on eikä ehkä haluakaan nähdä.
Elokuvan kenties kuuluisin ja lainatuin otos on hetki, jolloin McQueen näkee oman elämänsä heijastuvan kaatuneen juomansa kuplista. Ehkä hänenkin elämänsä on vain pisaroita pöydällä, ohut tahra, joka tulisi pyyhkiä pois. Pian kaupunkilaiset rynnivätkin hänen luokseen. Myös lopussa nähtävä hengästyttävä ja vangitsevin kuvin taltioitu viimeinen pakoyritys tulvii samanlaista jännitystä kuin [I]Kolmannen miehen[/I] loppukohtaus. Vaikka tällainen kliimaksi tuntuukin osittain pakolliselta ja turhan tutulta lopetukselta kummassakin elokuvassa, on niihin kumpaakin sisällytetty juuri teoksen avainhetki. Juuri näissä kohtauksissa voimme nähdä päähenkilön viimeiset hengenvedot ja haaveet vapaasta elämästä. Kuten [I]Kolmannessa miehessä[/I], myös Neljän tuulen talossa on rikollinen muutakin kuin vain rikollinen. Hän on tavallinen ihminen, jolla on omatunto ja sielu. Reed osoittaa tämän hyvin painokkaasti, mutta väkinäiseen ylikorostukseen hän ei sorru. Vahva yhteiskuntakritiikki vain voimistaa dramaattista rakennetta teoksessa, jossa kaikki näyttäytyy savun peittämänä mustana ja vankilakin alkaa tuntua kaupunkia paremmalta paikalta elää. Rosoisista kaupunkikuvista ja synkistä mielenmaisemista syntyy lopulta kaunis kuvaus yksilön elämästä.
