Kylläpäs pukkaa nostalgia-aaltoa, kun RoboCopin alkutekstit ponnahtavat ruutuun. Vuosihan taisi olla 1991, kun tuskin ala-asteikäinen A.T. Elokolikko katsoi kaverinsa kanssa vanhemmilta salaa ja aivan innoissaan aivan aitoa K-18-elokuvaa. Hurjaa! Niin, ja kyseessä oli nimenomaan RoboCop. Tuolloin naskalina kaikista ”siisteintä” taisi olla se kielletyn hedelmän tuntu, mutta nyt jälkikäteen on todettava, että ajan tuulet eivät ole vieneet Paul Verhoevenin parhaan elokuvan hienoutta mihinkään.
RoboCop esittää legendaarisen tarinan korruptoituneen liiketoiminnan ja yhteiskunnan hyvinvointiedellytysten kohtaamisesta. Tuntuu, että tapahtumien keskipisteenä olevassa Detroitissa juonittelevia mulkvistejä on enemmän kuin (lakkoileva) laki sallii. Se tarkoittaa myös sitä, että futuristisemmat poliisivaihtoehdot ovat valtaamassa alaa. Ja vakavanaamaisen Peter Wellerin tulkitsema RoboCop on tietenkin on kaikista vaihtoehdoista se uljain ja mahtavin. Myös ”siistein”, ”lesoin” ja ”makein”. Nostalgian pauloissa oleva muistirukka käskee kirjoittamaan juuri noin.
RoboCop ei ole pelkästään veristä paukuttelua, vaan stoorin yllä leijuu sitä samaa fiilistä, mitä sarjat Knight Rider tai McGyver aiheuttavat. Siis sitä jo kertaalleen mainittua nostalgia-aaltoa. Ajan hampaat näkyvät menossa vain sen verran, että parissa kohtauksessa sitä luulee katsovansa jotakin Poliisiopiston alkupään tuotoksista. Mutta eipä se haittaa, onhan käsikirjoittajatiimi Neumeier-Miner kirjoittanut mukaan hilpeitä ja jopa nerokkaita mainospalakevennyksiä, jotka muokkaavat yleistunnelmaa kummasti satiirin suuntaan.
Yksi tarinan pahiksista eli Droidi ED-209 ansaitsee itselleen kokonaan oman kappaleen, sen verran huimasta innovaatiosta on kyse. Eihän pelkästään kolme ilkeätä jässikkää riittänyt puoli-ihmismäiselle robotaistelijallemme vastukseksi, joten veikeästi sätkivä droidi on hyvä vastustaja. Sitä paitsi kaikessa kömpelyydessään tappomasiina on melkeinpä hellyttävä ilmestys. Niin, joo: lisäksi se on ”siisti”, ”leso” ja ”makee”.
Sitten ne kolme pahaa kaveria. Kaikki ovat eri tavalla pahoja, mikä lämmittää katsojan mieltä sopivasti. On itsekeskeinen paskiainen Bob Morton (Miguel Ferrer), ilkeäkasvoista ilkein eli Clarence Boddicker (tehkäämme aaltoja Kurtwood Smithin roolisuorituksen kunniaksi) sekä vielä Dick Jones, joka on nimensä mukaisesti aikamoinen molopää. Jos niin saa sanoa. Hyvän puolella taituroi RoboCopin kokemuksia sympatisoiva naiskyttä Anne Lewis (Nancy Allen). Allenin osana on harmittavasti olla pökkelö ja kasarileffalle tyypillinen naishahmo.
Alussa nähtävä A. Murphyn teloitus (joka myöhemmin siis linkittyy RoboCopin syntyyn) ei ole vieläkään kaunista katseltavaa. Neljäntoista vuoden takainen minä muistaa jopa laittaneensa kättä simmun eteen hetkeksi. Siis vaikka se kohta olikin ”siisti”, ”leso” ja tosi ”makee”. K-18-leima lienee ihan suotavaa myös siinä valossa, että satiirimainen, raju väkivalta tuskin aukeaa nuorimmille.
RoboCop on keveästi yksi 80-luvun parhaimpia leffaideoita ja -toteutuksiakin. Tehosteet ovat aikaa jäljessä, mutta minkäs sille voi. Jos tehostepuoli ei kelpaa, niin ainahan sitä joku Äksännen sukupolven tyhjä tieteistarina tilalle löytyy. Vaan tuskinpa se lienee muilta osin yhtä teräksenviileä ja hohdokas kuin RoboKytän stoori. Arsi nostaa nostalgiahuumassa Cobra-tykin olalleen ja tykittää tömisevin askelin kulkevalle robottipoliisille 4.5 pongoa plakkariin. Tai rintapanssariin. Oi niitä aikoja…
