Vuosikaudet Quentin Tarantino uhkaili elokuvaharrastajia suunnitelmillaan tehdä remake italian B-elokuvapiirien taitavimpiin lukeutuvan Enzo Castellarin 1978 ohjaamasta klassikkosotarymistelystä ”Panssarijunalla Helvettiin”. Suunnitelmat viivästyivät, väliin survottiin jos jonkin sortin ”Kill Billiä” ja muuta turhuutta. Noin vuosi sitten oli lopullisesti varmaa että Tarantino aikoi myös toteuttaa uhkauksensa, ja elokuvapiirit reagoivatkin asiaan välittömästi, eksploitaatioharrastajat ja muut elitistit kauhulla ja peruselokuvafanit riemulla. Itse koen kuuluvani enemmän ensimmäiseen kuin jälkimmäiseen ryhmään, ja klassista sanontaa mukaillen lähdin katsomaan Kunniattomat paskiaiset –nimen saanutta uutuuttaa peläten pahinta ja toivoen parasta. Ja niin vain elokuva osoittautuikin aika ristiriitaiseksi tapaukseksi; toisaalta se toteutti pahimmat pelkoni mutta myös vastasi hartaimpiin toiveisiini.
”Panssarijunalla Helvettiin” nähneille ensimmäisenä piirteenä teoksessa iskee varmasti sen radikaali poikkeavuus esikuvasta. Mukana on toki joitain piirteitä, kuten vihollisen linjojen takana toimiva joukko ”kunniattomia paskiaisia”, ovela suunnitelma natsien joukkoon soluttautumiseksi, uskomattoman stereotyyppiset kansallisuudet ja spagettilänkkäreistä lainaava kuvasto. Siihen yhteneväisyydet loppuvatkin, sillä siinä missä Castellarin alkuperäisteos on äärimaskuliininen äijäily sotamiljöössä (jätettäköön elokuvan satunnaiset sanomankaltaiset huomiotta tässä yhteydessä), on Tarantino luonut mammuttimaisen eeppoksen, jolla on kestoa komeat kaksi ja puoli tuntia, sen osasina toimivan viiden luvun luodatessa natsien juutalaisvainoista juutalaisten natsivainoihin – paskiaistiimi nimittäin koostuu vain ja ainoastaan juutalaisista sadisteista, jotka urakalla nuijivat saksalaisia eli natseja eli saksalaisia hengiltä.
Ensimmäinen luku, joka kuvaa nuoren juutalaistytön Shosannan (Laurent) täpärää pakoa häntä piilottelevalta, SS:n ratsian uhriksi joutuvalta maatilalta, toimii draamana kaikkein parhaiten. Jos elokuva olisi pelkkä lyhytelokuva, joka sisältäisi ainoastaan tämän kohtauksen, ei sitä Tarantinon leffaksi uskoisikaan. Kohtauksellahan on jopa aitoa sisältöä, realistista draamaa ja suorastaan traagista särmää, joka iskee niin sydänalaan kuin ajukoppaankin. Ei tosin ole vaikea huomata kohtauksen velkaa Sergio Leonen klassikkolänkkärille ”Hyvät, pahat ja rumat” ja sen ”Ruma”-esittelylle. Itse asiassa kohtaus on lähes sama, se vain siirtää tapahtumat villistä lännestä II maailmansotaan ja korvaa palkkionmetsästäjät natseilla. Muutenkin elokuva lainailee aika lailla westerneistä – ”Hyvät, pahat ja rumat” etunenässä – mikä sotamiljöössä luo varsin hämmentävän vaikutelman.
Niin tai näin, ensimmäisen luvun jälkeen leffa latistuukin melkoisesti, ja Kunniattomat paskiaiset eksyy erilaisista elokuvista vaikutteita sattumanvaraisesti lainailevaksi kimaraksi, joka yrittää sitoa nämä vaikutteen jotenkin järjelliseksi kokonaisuudeksi. Tarantino yrittää korjata asiaa vahvoilla päähenkilöillä, mutta epäonnistuu kahdesta syystä: toisaalta hahmot ovat äärimmilleen tyyliteltyjä stereotyyppejä, kooten klassiset (sota)elokuvien (ja Korkeajännitysten) kliseet yhdeksi nivaskaksi. Mutta toisaalta hahmoihin on yritetty tuoda myös syvempää särmää. Stereotyypeistä ei kuitenkaan voi nauttia stereotyyppeinä, jos niitä liikaa syvennetään, ja tätä Tarantino ei tiedosta; kuten ei sitäkään, että syviä hahmoja ei voi luoda stereotyypeistä. On valittava joko tai, sillä tällaisenaan Kunniattomien paskiaisten päähenkilöt ovat ohuita ja pinnallisia, toki viihdyttäviä, mutta eivät millään muotoa näin rönsyilevän ja pitkän elokuvan läpi kantavia.
Kunnioitusta on kyllä annettava laajalle hahmogallerialle, jonka muistettavimpia hahmoja ovat Mélanie Laurentin yllättävän realistisesti ja läheisesti tulkitseman Shosannan lisäksi Brad Pittin vinkeä ja sotahullu ”Apassi-Aldo” Rane, sekä itse ”mr. evil”, Christoph Waltzin ansiokkaasti esittämä Gestapo-upseeri Hans Landa. Kaksi edellä mainittua hahmoa ovatkin elokuvan kantava voima, moottori, joista toinen kuljettaa liittoutuneiden ja toisen saksalaisten joukkoja eteenpäin niin juonellisesti kuin elokuvallisestikin. Eivät nämäkään hahmot suurta syvyyttä saa, mutta kuitenkin oman persoonansa, johon katsoja voi jollain tasolla jopa samaistua. Kumpikin hahmo myös keikkuu tyylikkäästi ja – tämä kertoo kyllä erittäin paljon Tarantinon taidoista, jotka tosin nykyään näyttävät olevan pahasti surkastumassa – yllättävän vakaasti kieroutuneen komedian ja mahtipontisen sotadraaman välillä, kuten koko muukin elokuva. Ongelmallista onkin se, että siinä missä nämä kaksi hahmoa pystyvät pysymään tasapainossa persoonansa painolla, sekava, rönsyilevä ja tunnetilasta ja populäärikulttuuriviittauksesta toiseen tajunnanvirran tavoin leijaileva elokuva ei oman huttuisuutensa vuoksi pysty. Shosanna-intron dramaattinen koskettavuus jää kokonaisuuden kannalta turhaksi ja irralliseksi, jopa vahingolliseksi, kun muu elokuva on kuin toisesta maailmasta.
Koska elokuvassa on mukana lisäksi aimo annos huumoria, sähellystä ja äkillistä loikkausta vahvemman draaman puolelle, tuntuu koko Kunniattomat paskiaiset välillä oikeastaan pelkältä Tarantinon työnäytteeltä, vitsiltä, joka aukenee kokonaisuudessa vain hänelle itselleen ja jonka tarkoituksena on todistaa hänelle itselleen että hän pystyy tekemään tällaisen elokuvan. Muutamia oikeastikin vahvoja kohtauksia kyllä mahtuu mukaan, kuten hullun megalomaaninen lopetuskohtaus, joka mahtipontisella fasistinsuolauskimarallaan nostattaa väkisinkin ihokarvat pystyyn. Jopa pari heikkoa aivotoimintaa herättävää kohtausta on mukana (Tarantinolle liki ainutlaatuista), ensinnäkin kohtaus jossa lapsensa syntymää juhliva saksalaissotilas joutuu paskiaisten tulilinjalle, ja toisena kohtaus, jossa saksalaiset Hitlerin johdolla katselevat elokuvateatterissa silmittömän väkivaltaista sotaelokuvaa. Vaikka Kunniattomat paskiaiset ei loppujen lopuksi mikään erityisen raaka elokuva olekaan, niin kuka voi kiistää, etteivätkö katsojat menisi Tarantinon elokuvia teatteriin katsomaan ainakin osittain niiden tyylitellyn väkivallan vuoksi? Mutta toisaalta, elokuvan muu sävy on niin vahvasti kaiken järjen vastainen, ettei sen draamasisältö voi olla ”likaantumatta siitä”. Ei niin etteivätkö nykyajan ohjaajat saisi ottaa mallia elokuvan tavasta kuvata Hitleriä sopivan kajahtaneena sekopäänä – kun kerran realistista Hollywood-sotaelokuvaa ilman stereotyyppistä saksalais/natsi-kuvaa on kuitenkin näköjään mahdotonta nykyään saada käsiinsä, niin miksei saman tien tehdä sopivalla tavalla sekopäistä ja stereotyyppejä överiksi nostavaa elokuvateosta. Mutta toisaalta, eihän Tarantinokaan ole leffastaan pelkästään tällaista ole uskaltanut tehdä, vaan kuten sanottu, melkoisen sekametelisopan.
Täytyy silti myöntää, että paikoitellen tämä sekametelisoppa toimii ihan omin voimineenkin; kenties näissä kohtauksissa nähdään se mitä Tarantino todella tarkoitti kokonaisuuden olevan. Esimerkiksi viimeisen luvun soluttautuminen natsien kansoittamaan elokuvateatteriin on nokkeline dialogeineen ja kielellisine sekaannuksineen hulvaton, samoin vähän päästä seuraava hillittömän mahtipontinen lopetuskohtaus. Viimeinen luku onkin teoksessa selvästi viihdyttävin, mutta se toimii myös niin vahvasti omana kokonaisuutenaan, että elokuva olisi melkein parempi jos se sisältäisi ainoastaan loppukohtaukselle tarpeellisen pohjustuksen ja itse viidennen luvun. Elokuvan alku nimittäin koostuu lähinnä Tarantinon tavaramerkistä, ”nokkelasta” dialogista. Mutta siinä missä Tarantinon taidot pitää halu lainailla muista elokuvista aisoissa ja kursia kasaan kuitenkin omaleimainen ja sellaisenaan toimiva kokonaisuus, on myös ”nokkela” dialogi muuttunut kokonaisuutta tukevasta ja elokuvaa parantavasta ominaisuudesta itseisarvoksi joka ei tuo kokonaisuuteen mitään seuraamisen arvoista.
Ei Kunniattomat paskiaiset silti huono elokuva ole – ei lainkaan. Se on vain ristiriitainen kokonaisuus, joka yrittää olla kaikkea samaan aikaan ja epäonnistuu siksi kaikessa osittain, muttei toisaalta myöskään missään täydellisesti. Yksittäisinä osioina jokainen luku ja jokainen kohtaus toimii esimerkillisesti, mutta kokonaisuutena ne ontuvat. Ja sen mukana horjuu koko Kunniattoman paskaiset, muttei kuitenkaan kaadu, ja siksi teos toimii kuitenkin viihdyttävänä elokuvana, joka ei ole sen enempää Tarantinon paras kuin huonoinkaan elokuva.
