– Emme usko alkuperäisyyteen, vastasi slovenialainen, avoimesti marxilainen avant garde -yhtye Laibach, kun heiltä kysyttiin mielipidettä Rammsteinista. Sittemmin huomattavasti suuremman suosion saavuttanutta saksalaisorkesteria oli syytetty Laibachin musiikillisen reseptin kopioinnista. Kritiikki vaimeni, kun slovenialaiset itse julkaisivat coverin Rammsteinin Ohne Dich -kappaleesta.
Intellektuellista, jostain hörhön ja kulttimaineenkin rajalla sijaitsevasta positiosta moisen kommentin voikin heittää. Tavalliselle tallaajalle ajatus ainutkertaisuuden mahdottomuudesta lienee vaikeampi sulattaa. Näin (ehkä) ajattelee myös Charlie Kaufmann, ohjaaja, joka uusimman elokuvansa I’m Thinking of Ending Things myötä nousee lopullisesti härön kuriositeetin asemasta tämän hetken kiinnostavimpien auteurien joukkoon.
Juoni ei ole järin oleellinen, mutta kerrataan se kuitenkin lyhyesti. Pariskunta (Plemons ja Buckley) ovat matkalla tapaamaan miehen vanhempia. Sataa lunta. Nainen, jota kutsutaan elokuvan aikana ainakin nimillä Lucy, Louisa ja Lucia, ei ole tapaamisesta kovin innoissaan, eikä ole edes kovin varma haluaako koko suhdetta. Hämmentävästi asetelma muuttuu, kun he pääsevät perille. Lucy tulee hyvin juttuun miehen, Jake, kanssa, joka on koko illallisen ajan todella vaivautunut. Kumuloitunut outous laukeaa, kun Lucy katsoo hetkeksi ulos ikkunasta. Kääntyessään takaisin ympäri kaikki ovat kadonneet.
Muista ohjaajista tulevat mieleen Woody Allen, Hitchcock, sekä ennen kaikkea David Lynch. Lynchin elokuvissa toistuva teema ihmisestä, joka uskoo naiivisti omaan hyvyyteensä niin kovasti, että tulee oman sisäisen pimeytensä alistamaksi, on tavallaan keskiössä tässäkin. Lucyn eksistentiaalinen pelko omasta identiteetistään on kuin Allenia psykoottisimmillaan, ja muutenkin näkisin leffan puhuvan paljon postmodernista identiteestä ja sen sirpaleisuudesta. Hitchcockilta on lainailtu turhia hepäilemättä Psykon kummituskartano, joka joidenkin tulkintojen mukaan on alitajunnan symboli.
Elokuva on riemastuttavan hämmentävä sekoitus itsensä tiedostavaa eksistentialismia, ahdistavaa psykologista jännäriä sekä tyylipuhdasta surrealismia. Teemat, kuten identiteetti, eksistentialismi ja jonkinlainen ihmisen keskinkertaisuuden tunnustaminen, ovat variaatioita Kaufmannin aiemmista töistä, mutta muoto on tähän saakka hiotuin. Erilaisia metaforia, freudilaisuuksia ja muita referenssejä on paljon, ja niistäkin voisi kirjoitella parin liuskan verran.
Leffan tyyli on silti vain ehtaa Kaufmannia. Hämmentävä rakkaus-kauhu-mikälie laittaa aivot hyrräämään, mutta vastapainoksi visuaalinen ilme on kauniin melankolinen ja ohjaajansa töistä vaikuttavin. Vahva suositus surrealismin ystäville!
