Richard Curtis on siinä mielessä taitava mies, että hän onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan aiheesta ”rakkaus” käsikirjoituksia, jotka eivät lankea romanttisen komedian perusansoihin. Myös aito komediapuoli toimii, onhan aiempina meriitteinä sellaiset komediahelmet kuin Musta kyy, sinkkukomedia Bridget Jones sekä Mr. Bean (osakäsikirjoittajana).
Nimensä mukaisesti Rakkautta vain on kokoelma erilaisia rakkauden teeman ympärille kietoutuvia tarinoita. Siis simppelisti sanottuna: rakkautta eri muodoissaan, rytmittävää komiikkaa unohtamatta. Erilaisiin ikä-, yhteiskunta- ja kansallisuusluokkiin löytävät kaikki rakkauden ongelmansa/täyttymyksensä lopulta hyvin samanlaisista tilanteista: rakkaus on universaali kieli. Jouluisen punainen fiilis ryydittää rakkaudensanoman toitotusta.
Rakkautta vain toimii hienosti, varsinkin kun kyseessä on debyyttiohjaus. Palkittu kässäri on kaiken pohjarakenteena, mutta laadukas (ja iso) näyttelijäpoppoo ottaa myös osansa. Bill Nighy kutittelee nauruhermoja comebackia tekevänä rockguruna (”you know as well as I do the record’s crap. But wouldn’t it be great if number one this Christmas wasn’t some smug teenager but an old ex-heroin addict searching for a comeback at any price?”), Colin Firth on perinteikkään kiltti kirjailijamies, Liam Neeson suree tuonpuoleiseen siirtynyttä puolisoaan ja kaitsee rakkaudessa riutuvaa poikapuoltaan (9-vuotiaan rakkaudenjulistukset ne vasta viisaita ovatkin!), Hugh Grant tekee yllättävänkin vakuuttavaa työtä ”Tony Blairina”, ja Laura Linney on pitkästä aikaa omalla tasollaan. Aina yhtä vakuuttava Alan Rickman joutuu tasapainoilemaan moraalikäsitysten rajoilla ja myös Curtisin luottonäyttelijä Rowan Atkinson, 24-tähti Elisha Cuthbert sekä Billy Bob Thornton vilahtavat tähtisikermän joukossa.
Niinpä niin. Rakkautta vain –leffassa myös otetaan turpiin rakkaudelta, mutta pääosin vain rakennetaan mahtipontista, suudelmille maistuvaa paatosloppua, jonka makeusarvon jokainen saa itse päättää. Itse sanoisin, että sokeriroiskahdus on samaa luokkaa kuin paikallisleipomon munkista haukatessa. Ei siis ollenkaan pahasti. Sitä paitsi heti ensimmäiset minuutit kyllä kertovat – jopa kirjaimellisesti sanovat – minkä tyylin meno on kyseessä: söpistelyä + sitä samaa brittihenkistä revittelyä kuin Curtisin aiemmissakin tekeleissä.
