Aikoinaan, kun A.T. Elokolikko istui vielä ala-asteen penkillä, koulun opetusohjelmaan kuului kummallisesti elokuva nimeltä Stand by me – Viimeinen kesä. Kyllä. Ilman sen kummempia otaksumia siitä, että oliko tämä laajemmalle levinnyt tai peräti näihin päiviin asti säilynyt perinne, Stand by me:ssä voi sanoa olevan voimaa, joka vetoaa juuri sen ikäiseen terävästi. Toki kaikenikäiseen, mutta erityisesti siihen elon samaa murrosta läpikäyvään ikäluokkaan.
Stand by me kertoo neljän 12-vuotiaan pojan lapsuuden viimeisestä kesästä. Vaikka pääkohteena on lapsenmieltä pistävällä jännityksellä kosiskeleva matka etsimään ruumista ja seikkailu on täynnä perinteisiä vaaraetappeja, niin jo mainittu voima on muualla. Se on siinä, kun lapset astelevat viimeistä kertaa lapsina yhdessä, viattomuuden maaperällä, odottaen sitä isoa askelta, joka vie heidät pois viimeisen kesän paahtavasta helteestä ja viattomuudesta. Suoraan nuoruuteen ja sieltä aikuisuuteen. Ja suoraan-sanan voisi kai korvata tässä oikeudenmukaisuuden nimissä vinolla. Miten vain.
Joka tapauksessa Nelikko Gordie, Chris, Teddy ja Vern joutuvat ottamaan askelia konkreettisemminkin seuratessaan Vernin isoveljeltään salaa kuulemaa vinkkiä siitä, että kadonneen pikkupojan ruumis löytyy radan katveesta. Vaikka alussa ilmoilla on vain pelonsekainen ihastus kuolleen näkemiseen, matka opettaa muuta. Kirjalle käsittämättömän lojaali teos muistaa matkallaan jopa toimivan piirakansyöntikisakevennyksen.
Kun nyt kirjataustoihin on päästy, niin sitä kummallisemmaksi käy se, että Stand by me on kuin tehty koululapsien satukertomukseksi, opetustarinaksi. Niin, että maailman kuuluimman kauhusedän sanansälää koulutunnille katsomaan? Huh huh, sanoo joku, eikä tiedosta, että örkkejä ja päänsisäisiä hirviöitäkin paremmin Kunkku taitaa kovin elämänkerrallisen menneisyydenkaivelun, muistojen koristelun (huom. ei kaunistelun sentään) ja Aidon Ystävyyden kuvailun. Aivan kirjan liikuttavuuteen tai massiivisiin tunnevyöryihin leffa ei yllä, koska se kertoo katsojalleen vain elokuvaa. Joskin suurta elokuvaa, mutta ei siltikään kirjan mielikuvitusta rajattomantuntuisesti hivelevää loisteliaisuutta.
Jos on leffa lojaali kirjalle, niin sitä suurempi on ihmetys, että tuottaja/käsikirjoittaja R. Gideon nappasi aikoinaan oman Oscar-ehdokkuutensa tästä mukaelmasta, jossa hän kirjoittaa suoraan koreilematta, ehkä hieman toki loppua latistaen, saman tekstin kässäriksi. Katsojalle helpotus, mutta Gideonille, Nick Caven hittiä mukaillen, iisiä mania. Ohjaaja Reinerille lastenseikkailun kepeyttä tunnusteleva seikkailu taitaa ollakin se uran kaikkein kirkkain kohokohta (seuraaja Prinsessan ryöstö toimii haastajana).
Stand by me, kirjana siis yksinkertaisesti The Body aka Ruumis, yltää vain iilimatokohtauksessaan ällötykseen, jota Kingin nimi monille vaatii. Muuten se on kauhuton, kaunis, komea kertomus kuumasta kesästä, neljästä ystävästä elämänsä yhden etapin päätepisteessä. Kuolema kurkistaa kevyesti leppoisan otteen takaa, muistuttaa olemassaolostaan, mutta muuten Muistot (hyvät sellaiset) ovat pääosissa. Muistot pystyy haastamaan vain tosielämässä nuorena poismennyt River Phoenix jämptillä reilu, mutta kova, jätkä –tulkinnallaan. Näin Kiefer ”Jack Bauer” Sutherlandin pahissängelle jää onneksi sopivan pieni osa, sillä tämä nuoruuden innolla kovisteleva Ässä hihassa voisi vesittää enemmän kuin nyt nähdään.
