Tanskalainen naisohjaaja Lone Scherfig on jo 50-vuotias, mutta suosiota hän on saavuttanut vasta 2000-luvun ohjauksillaan. Läpimurtonsa hän teki dogmeleffalla Italiaa aloittelijoille, jonka jälkeen kriitikotkin ovat tykänneet ja elokuvia on alkanut syntyä kiihtyvään tahtiin. An Education on tähän asti hänen selkeästi palkituin teoksensa (mm. Sundancen yleisöpalkinto) ja ehdolla jopa kolmessa Oscar-kategoriassa.
An Educationin tapahtumat sijoittuvat 60-lukulaiseen Lontooseen, jossa Jenny (Carey Mulligan) opiskelee rankasti isänsä (Alfred Molina) vaatimuksesta äidin (Cara Seymour) myötäillessä perheen päätä. Oikeasti Jenny haluaisi vain katsella ranskalaisia elokuvia, kuunnella popmusiikkia ja nauttia elämästä. Lyhyt satunnainen kohtaaminen kuitenkin muuttaa kaiken, kun erään latinan ja selloharjoitusten täyttämän päivän päätteeksi hän tapaa mukavan Davidin (Peter Sarsgaard), joka tuo hymyn hänen huulilleen ja kyyditsee kotiin. Tästä alkaa jo yli kolmikymppisen miehen ja 17-vuotiaan tytön ystävyydestä rakkaudeksi syvenevä suhde. Jennyn tähtäys Oxfordiin vaihtuu Davidin myötä ravintolaillallisiksi ja muiksi ihaniksi asioiksi, jotka aiemmin olivat vain pieniä haaveita opiskelun lomassa. Pian David voittaa Jennyn vanhemmatkin puolelleen ja suhdetta ei enää tarvitse kummemmin peitellä. Aikalaiseen tapaan keskiluokkaisen perheen suurin unelma on saada tytär rikkaisiin naimisiin vaikka opiskelunkin kustannuksella. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan mutkitta ja Davidistakin löytyy epäilyttäviä piirteitä.
Elokuvan tarinan takana on Nick Hornby (mm. About a Boyn käsikirjoittaja) hienolla screenplayllaan, joka on rakennettu Lynn Barberin alkuperäistekstin varaan. Tositapahtumiin pohjautumisesta kuitenkin seuraa ikävä heikkous, sillä elokuva tuntuu kompromissilta ettei Barber vaan joutuisi huonoon valoon. Tekijät eivät ole oikein osanneet päättää, että tehdäänkö nyt laadukasta draamaa aikuisille vaiko ”älä tee näin”-elokuva nuorille. Periaatteessa kyseessä on hieno ja kriittinen kuvaus ylisuorittamisesta koulumaailmassa, sekä brittiläisestä luokkajärjestelmästä 60-luvulla. Kolikon toisella puolella taas on selkeästi Barberin kirjan kaupallisuuden peruja oleva yltiö-opettavaisuus ja kiiltokuvamaisuus, jotka nousevat etenkin elokuvan viimeisissä kohtauksissa turhan pahasti silmille. An Education voisikin helposti liukua niiden keskivertodraamojen joukkoon joista ei julkaisuvuoden jälkeen liiemmin kuulla. Pelajastajaksi nousevat kaikin puolin huippuluokkaa olevat näyttelijäsuoritukset.
Elokuvan kantava voima on aivan mahtava Carey Mulligan, jota on jo verrattu mm. Audrey Hepburniin. Hän on yli viisi vuotta roolihahmoaan vanhempi, mutta se ei kaada maailmaa sillä en usko kenenkään oikeasti 17-vuotiaan kykenevän näin luontevaan ja raikkaaseen roolisuoritukseen. Maailma tarvitsee lisää sympaattisia ja luonnollisella tavalla kauniita näyttelijättäriä kuten kulta-ajan Hollywoodissa! Koulukavereita näyttelevät sivunäyttelijät eivät erityisesti painuneet mieleen vähän hömelöä Grahamia esittävää Matthew Beardia lukuunottamatta. Alfred Molina ei ehkä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta ulkonäkönsä puolesta täydellinen pyrkyri-isäksi ja Cara Seymourista voi sanoa samat sanat äitinä. Jennyn ihastuksen kohde David on hahmona erittäin maaginen tyyppi, kuten teinityttöjen ihastukset nyt on, joten kestää jonkin aikaa ennen kuin melko tylsän näköinen Peter Sarsgaard saa sisäisen Davidinsa esille ja täyttää odotukset näyttelijänä. Sivunäyttelijöistä voisi nostaa esille vielä kauniin Olivia Williamsin joka yleensäkin tyrkätään tämänkaltaisiin sivurooleihin. Williams näytteleekin melko samantapaista opettajatarta kuin läpimurtoelokuvassaan Rushmoressa. Paikoin elokuva tuntuu kuin joltain all-star ensembleleffalta, sillä poikkeuksella että näyttelijät eivät ole tähtiä!
Vaikka aihepiiri ei erityisesti kiinnostaisikaan kannattaa An Education katsastaa jo pelkästään Carey Mulliganin mahtavan roolisuorituksen takia, joka on liioittelematta yksi vuosikymmenen parhaista debyyteistä kaupallisissa elokuvissa.
