”Kaunista. Elämä. Niin pitkä.”
Amour-elokuvan päähenkilöistä toinen, nimeltään Anne, on tuon sanoessaan jo yli kahdeksankymmentävuotias. Valokuva-albumi ja kuviin tallennettu pitkä menneisyys lojuu pöydällä Annen edessä. Siinä sivuun sysätyn ruokalautasen vieressä. Aviomies Georges, samaa ikäluokkaa kuin Anne, istuu hänkin pienen pöydän äärellä. Huone on kumman hiljainen, jokin on muuttunut. Sairaus, parantumaton, on astunut pitkän rakkaussuhteen kolmanneksi pyöräksi.
Amourissa ei juuri ole muita henkilöitä kuin Anne ja Georges. Tytär miehineen kyllä käväisee kylässä, visiitin tekee myös muusikkopariskunnan loisto-oppilas Alexandre (jota muuten esittää myös leffan soundtrackista vastaava pianisti Alexandre Tharaud). Silti Anne ja Georges ovat keskiössä, asuntonsa ovien ja korkean iän muurien takana. Eristyksissä. Heidän rakkautensa määrittelee koko elokuvan.
Ja hyvin määritteleekin. Elokuvassa ei suudella. Ei halailla. Ei romantisoida. Siinä eletään ja koetaan yhdessä, vähäeleisesti, tietoisena ajan kulusta. Kuljetaan elon ylä- ja alamäkiä. Lähinnä niitä elämän ehtoopuolella yleistyviä jyrkkiä alamäkiä, jotka sysäävät koko elokuvan välillä suorastaan lohduttomuuteen. Vaikka kulkijan omaan lonkkaan sattuisi, silti rakkauden kohdetta työnnetään eteenpäin. Siten selviydytään muuntuvasta arjesta. Tai pikemminkin yritetään selviytyä, ainakin siinä vaiheessa, kun sairaus ottaa yhä tiukemmin Annen otteeseensa. Elämä taantuu kohti loppuaan ja Haneke vangitsee sen kipeän tilan elokuvaksi.
Kun näyttelijöitä on vain kaksi, ympäristö näyttelee isoa osaa. Pariskunnan asunto on vanha, puinen, jännällä tavalla romanttinen notkuvine kirjahyllyineen, ei mitenkään pieni, vaikka käytävät ahtaat ovatkin. Ei muusikkopariskunta ole köyhä. Ei tolkuttoman rikaskaan. Ulkomaailman loitotessa silti henkisesti hieman köyhempi: kumpikin selvästi rakastaa musiikkia, eikä ikääntymisen myötä selviä enää tärkeisiin konsertteihin. Joku kuvaisi asuntoa rakkauden viimeiseksi tyyssijaksi. Joku ehkä vankilaksi, jossa pariskunta odottaa elämän pianon hiljentymistä. Haneke on ujuttanut mukaan ison kasan vertauskuvia ja niille on omat tulkintansa. Mutta esimerkiksi kun toinen leffan päähenkilöistä puhuu siitä, kuinka pulun nappaaminen ja vapauttaminen tuntui helpolta, hän ei varmastikaan puhu oikeasti pulun nappaamisesta tai vapauttamisesta.
Äänimaailma on Emmanuelle Rivan ja Jean-Louis Trintignantin loistavien roolisuoritusten ja Haneken nerokkaan vähäeleisen käsikirjoituksen ohella yksi leffan kulmakivistä ja kannattimista. Vähäiset äänet asunnossa kuvataan tarkasti. Vesihanan kohina on kuin padon pauhua hiljaisuudessa. Puulattian romanttinen narina on alati läsnä siellä, missä rakkaus työntää kärsivää puolisoa eteenpäin. Välillä piano päästetään ääneen. Välillä kivun synnyttämä valitus ja itku ottavat vallan.
Vaikka leffan nimi on painavasti Rakkaus, se ei tosiaan hempeile. Vaikka valokuva-albumi kaivetaan esille, nostalgiasukellukseen tai valokuva-albumituijotteluun ei sorruta. Paino on tässä hetkessä. Mennyt on mennyttä ja kipeinkin nykyisyys punnitsee rakkauden. Synkkyydessä ylletään välillä lähelle Antichristin ennätyslukeamia, tarinan pääjuju, rakkaus, säilyy silti näkymättömänä punaisena lankana. Valehtelematta leffan mitasta olisi voinut napsaista vartin pois. Tosin tällaisena sen eteneminen on ainakin synkronisoitu osuvasti vanhuksen liikkeisiin.
Amourin yhdessä keskeisessä kohtauksessa Georges kertoo näkemästään elokuvasta, jonka tarinaa hän ei enää muista. Aika on pyyhkinyt sen pois. Mutta tunne, vahva ja vellova, on jäänyt jäljelle. Haneke on, ilmeisen tarkoituksellisesti, tainnut tiivistää siihen oman elokuvansa sisällön. Joku päivä yksityiskohdat ovat poissa, mutta leffan tunnelataus on niin vahva, että se säilynee paljon pitempään. Onnistuneen leffan merkki.
PS. Rakkaus voittaa, sanovat sananlaskut. Tänä yönä Rakkaus voittanee Oscarin. Nimittäin Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Eikä Rivan naispääosa-Oscar tai leffan voitto kokonaiskisassa olisi varmastikaan vääryys, mutta ne tuskin toteutuvat kyseisessä gaalassa.
