Peckinpah:n Hurja Joukko kuuluu eittämättä helmiin (ks. määritelmä [url=http://www.leffatykki.com/profiili/Mr.L]profiilistani[/url]). Se on myös ollut käänteentekevä monivuotinen tapaus omassa elämässäni, josta tässä aluksi haluan kertoa. Varsinainen arvostelu alkaa seuraavasta kappaleesta, jonne hätäisimmät lukijat voivat aivan hyvin hypätä. Ensimmäisen kerran katselin elokuvan pikkupoikana salaa oven raosta, kun minun olisi pitänyt olla nukkumassa. Sinä yönä sen värikäs väkivalta tunkeutuikin sitten painajaisiini. Seuraavan kerran näin elokuvan esiteininä, jolloin suosikkejani olivat perinteiset länkkärit sankareinaan Errol Flynn tai John Wayne. Hurja Joukko tuntui nyt tosi tyhmältä, eihän siinä ole lainkaan sankareita, siis ihan väärin tehty. Kolmannen kerran näin leffan nuorukaisena, omasta mielestäni jo aikuisena. Elokuva tuntui nyt iljettävältä ja sain päähäni, että sadisti ohjaaja naureskelee yleisölleen yrittäen karkottaa sen katsomosta. Tähän haasteeseen pystyi vastaamaan vain katsomalla elokuvan kokonaan loppuun asti. Sain katsottua, vaikka ajanhukkaa olikin. Kuitenkin jokin leffassa jäi vaivaamaan mieltäni. Olisiko sittenkin mahdollista, että …? Neljännen kerran näin elokuvan joitakin vuosia myöhemmin ja olin aivan myyty! Hurja Joukko oli opettanut minulle haasteellisten elokuvien katsomisen arvon. Ainoastaan sellaiset elokuvat voivat oivallusten myötä kasvattaa katsojaansa.
Siirrytäänpä sitten itse arvioon. Hurja Joukko poikkeaa rajusti perinteisistä jenkkilänkkäreistä. Siinä ei ole sen enempää valkopestyä, aina oikeamielistä ja ryhdikästä sankaria, kuin pakollista, päähenkilölle normiromanssin tarjoavaa naisrooliakaan. Itse asiassa yhteenkään päähenkilöön ei ole katsojan helppo samaistua. Tarinan kuljetus ei ole kaiken aikaa mukavaa, veikeän jännää ja helposti mukaansa tempaavaa, vaan vaatii keskittymistä ja pohdiskelua. Kärsivällinen katsoja kyllä palkitaan hienoilla oivalluksilla ihmisistä ja heidän yhteisöistään. Elokuva ei kaunistele, vaan pyrkii raadolliseen rehellisyyteen.
Heti elokuvan alkutekstien aikainen kohtaus on luotaantyöntävä. Siinä pikkulasten porukka sysää pari tappavan myrkyllistä skorpionia keskelle muurahaispesää katsellen naureskellen eläinten ahdinkoa. Lopulta he vielä sytyttävät koko pesän tuleen. Kukaan lapsista ei tunne sääliä. Tässäpä tarjoutuu heti ensimmäinen oivallus! Lapset ovat toki viattomia. Heillä ei kuitenkaan ole vielä moraalista kompassia erottamaan oikean väärästä. Tämän kompassin he voivat omaksua vain vanhempiensa esimerkillä ja kasvatuksella – toivottavasti esimerkillisellä kasvatuksella.
Elokuvan päähenkilöt ovat rosvoja, jotka alun epäonnistuneen ja verilöylyyn päättyneen rautatieyhtiön palkkarahojen ryöstöyrityksen jälkeen pakenevat haavojaan nuolemaan rajan yli Meksikoon. Jenkkilässä tuntuu 1900-luvun alussa muutenkin puhaltavan jo uuden teollistumisen tuulet, jotka sysäävät vanhenevat desperadot armotta tieltään. Rosvoja metsästämään rautatieyhtiön pamppu lähettää likaisen palkkionmetsästäjien joukon johtajanaan aiemmin rosvoihin kuuluneen, vankilasta vapautetun Deke Thorntonin. Meksikossa rosvojoukko päätyy paikallisen sotilasdiktaattorin palkkalistoille varastamaan jenkkisotilailta aseita, joilla diktaattori aikoo kääntää kapinallisia vastaan taistelunsa uhkaavasta tappiosta voitoksi. Ikävä vain, että rosvojoukon nuorin jäsen, meksikolainen Angel, kokee sydämessään kuuluvansa kapinallisiin.
Yhtenä elokuvan läpäisevänä teemana on väkivalta, joka ilmenee niin spektaakkelimaisena pyssyn paukkeena, kuin myös raakana henkisenä painostuksena. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Peckinpah vihaa väkivaltaa. Siispä se on syytä kuvata rehellisen, niljakkaan ja siivottoman kivuliaana, eikä John Wayne -leffojen hauskan jänskänä ja siistinä seikkailuna. Leffa tuntuu myös kysyvän, mitä todellinen pahuus sitten on ja onko pahuudella asteita. Rosvot ovat tietenkin paatuneita rikollisia, joiden niskaan voidaan heittää syy kaikesta pahasta. Silti rosvoillakin on tietyt periaatteensa, jotka ajavat oman voiton pyynnin edelle – onko sellaisia periaatteita rautatieyhtiöllä tai sotilasdiktatuurilla?
Palkkionmetsästäjät kuvataan – johtajaansa lukuun ottamatta – saastaisiksi haaskalinnuiksi, siis varsinaisia haaskalintujakin alhaisemmiksi. Heidän välillään vihjataan jopa homoseksuaalisuudesta, joka elokuvan tekoaikaan nähtiin jenkkilässä vielä yleisesti iljettävänä, rikollisena irstailuna. No, ei Peckinpah:ia voi huonosta leffasta syyttää, vaikkei ihan kaikkea siinä oikein saanutkaan. Eihän kukaan syytä Tolkieniakaan rasistiksi, vaikka sankari-ihmiset ovatkin Taru sormusten herrasta -kirjassa aina vaaleita ja pahat ihmiset tummahipiäisiä ”mustanmaalaisia”.
Elokuvan näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa. Näkyvimmät roolit ovat tietenkin rosvojoukon viiden ”pääjäsenen” esittäjillä William Holden (Pike Bishop), Ernest Borgnine (Dutch Engström), Ben Johnson (Tector Gorch), Warren Oates (Lyle Gorch) ja Jaime Sanchez (Angel). Elokuvaa useammin katsoessa alkaa kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota myös rosvojoukon vanhaa tukimiestä esittävän Edmond O’Brien:n (Sykes) työskentelyyn sekä palkkionmetsästäjien johtajan esittäjään Robert Ryan:iin (Deke Thornton). Näille kahdelle on suotu hieno loppukohtaus – en ole koskaan aiemmin tai myöhemmin kuullut yhtä upeaa naurua, kuin Sykesin elokuvan päättävä räkäinen hekotus.
On ohjaajalta hyvä oivallus esittää hienon loppulaulun aikana vielä välähdykset päähenkilöiden hersyvistä nauruista. Jos päätyvätkin helvettiin, menevät sinne ainakin nauraen pirulle päin naamaa. Heidän rikoksiaan en toki hyväksy, vaan en voi lopulta olla surumielisesti hymyilemättä näille rakastettaville lurjuksille.
