Kun kuulet ylistäviä puheita Don Bluthista, ne koskevat yleensä hänen tunnetuimpia teoksiaan, kuten Maa Aikojen Alussa -sarjaa tai Fievel-elokuvia. Sen sijaan kun puheeksi otetaan Pikku Pingviini, harvoin vastaan tulee mitään kovin hyvää sanottavaa. Sitä on parjattu jos jonkinlaisista aiheista käsikirjoituksesta yleiseen outouteen. Onko elokuva sitten todella niin huono? Saanen olla eri mieltä.
Elokuva sijoittuu Etelämantereelle pingviinien naima-aikaan, jolloin urokset kosivat naaraita käyttäen meidän sormuksiemme korvikkeena kiviä. Mitä hienompi, sen parempi. Tarinan päähenkilö on hupsu ja pulska pingviini nimeltään Hubie, joka on toivottoman rakastunut kauniiseen Marinaan. Kun parinvalinta lähestyy, Hubie päättää siis ottaa itseään niskasta kiinni ja etsiä kaikista kauneimman kiven, jotta saisi ihastuksensa omakseen. Hän löytää kuin löytääkin kivensä toivottuaan sitä tähdenlennolta ja rientää kosimaan Marinaa. Matkalla hän kuitenkin törmää ilkeään ja häikäilemättömään Drakeen, jolla sattuu olemaan sama kosintakohde. Korstohan ei kilpailijoita siedä ja häätää Hubien pois Etelämantereelta. Ajelehtiessaan onnettomana merellä hän törmää raisuun ja hurjaan Rockoon, ja päättää, ettei aio luovuttaa niin helpolla ihastuksensa suhteen ja lähtee matkustamaan takaisin kotiin saadakseen Marinan omakseen.
En sinänsä ihmettele miksi elokuvan käsikirjoitus on saanut niin paljon kritiikkiä, sillä se sisältää varsin vähän juonenkäänteitä ja varsinkin paperilla se näyttää kovin yksinkertaiselta ja nopeasti hutaistulta. Mutta kun otetaan paperilla huonolta näyttävä teksti ja tehdään siitä elokuva, se voidaan saada loistamaan aivan toisella tavalla ja juuri se ratkaisee tämän elokuvan kanssa. Tapahtumiin on saatu hyvin paljon syvyyttä, sillä elokuvan jälkeenkin muistaa kokeneensa paljon hauskaa, koskettavaa sekä synkkää. Tämä johtuu loistavasta tunnelmasta, joka saa katsojan mukaansa ja pitää koko elokuvan ajan.
Toinen asia, mikä tukee hyvin tunnelmaa on loistava hahmosuunnittelu. Vastakkain on aseteltu ehkä hieman kliseisiä, mutta toistensa kanssa hyvin kommunikoivia henkilöitä, joiden suhteet tuntuvat aidoilta ja nautinnollisilta seurata. Eritoten pidin päähenkilöstä, Martin Shortin ääninäyttelemästä Hubiesta, joka on kaikkea sitä, mitä yleisimmissä piirroselokuvissa päähenkilöt eivät ole, pulska, höpsö sekä lämminhenkinen. Tällainen samaistuttava ja hauska päähenkilö synkkasi loistavasti Tim Curryn ilkeän Draken, sekä James Belushin rajun Rockon kanssa.
Muistettavaa elokuvassa ovat myös tunnelmaa ja tapahtumia loistavasti tukevat laulut. Ne ovat monipuolisia, koskettavia ja tärkeä apu juurikin tuon aiemmin mainitsemani tunnelman luomisessa, joka paikkaa nopeasti hutaistua käsikirjoitusta. Esimerkiksi Martin Shortin laulama Sometimes I wonder on niin koskettava, että kun 10 vuoden tauon jälkeen katsoin uudestaan elokuvan, muistin sen ulkoa vieläkin.
Loppujen lopuksi mielestäni elokuva on täysin aliarvostettu. Sen piirrosjälki on loistavaa, hahmot ovat samaistuttavia ja niiden suhteet ovat miellyttäviä seurata, sekä sen tunnelma on kerta kaikkiaan loistava. Käsikirjoitus on ehkä paikoittain outo ja helppo, mutta se on herätetty henkiin loistavan tunnelman avulla ja siihen mahtuu paljon monipuolisia kokemuksia. Näiden asioiden takia, sanoisin että elokuva on hyvä ja se kannattaa tosiaankin katsoa.
