Kurt Russell esittää lapsesta asti koulutettua ammattisotilas Toddia, jolta liipasimen painaminen käy silmän räpäyttämistä nopeammin. Alan huippukin alkaa ikävä kyllä näyttää pahaiselta partiopojalta, kun sotilaita aletaan intesiivisen koulutuksen lisäksi parannella geneettisesti. Todd löytääkin pian itsensä jäteplaneeta Arcadia 234:ltä. Kovanaama saa pian huomata, ettei ole yksin, ja alkaa integroitua planeetalle haaksirikkoutuneeseen yhteisöön – mitä nyt vähän laihoin tuloksin. Menneisyys kuitenkin nappaa Toddin kiinni, kun uudet supersoltut haravoivat galaksin kyseistä kolkkaa rutiinikierroksella. Alueen pitäisi olla autio, joten armeijapomon logiikka sanoo, että vastaantulijoita tullaan tervehtimään luotisuihkulla. Tämähän ei tietenkään inhimillisyyttään etsivälle Toddille sovi.
Futuristisessa sci-fi-räminässä yllättää toimintakohtausten vähäinen määrä. Niiden pituus onkin jo toinen juttu. Alussa tarjotaan kukkahattutätejä kauhistuttava intesiivinen montaasi Toddin kasvattamisesta ja siitä, kuinka hän päätyy roskakoriin. Sen jälkeen vietetään yllättävän pitkä tovi katsellessa Arcadian arkielämää. Lopussa sen sijaan tasoitetaan lääniä oikein urakalla. Monen kymmenen minuutin ajan räjähdykset nuolevat planeetan pintaa, ja tulen keskellä kulkee Russell.
Kurt Russell on siitä hieno action-stara, että vaikka hän osaa olla kiistatta Äijä, monesti hänen hahmoissaan on mukana epätäydellisyyksiä ja muita inhimillisiä piirteitä, jotka yhdistettynä rentoon olemukseen tekevät Russellin hahmoista todella rakastettavia ja miellyttäviä seurata. Tässä leffassa mitään tällaista ei todellakaan ole läsnä. Jätkähän on lapsesta asti koulittu armoton taituri, jonka jäyhillä kasvonpiirteillä ei helposti värähdyksiä näy, ja joka ei tuhlaa aikaansa puhumiseen. Itse asiassa kersantti Toddiin verrattuna Kuvernaattori kärsi pahemman luokan kasvojennykimisestä ja puheripulista ekassa Terminaattorissa. Minimalismiin luottavat ilmeenvaihdokset ja alle sata vuorosanaa koko käsiksessä eivät oikein ole draamarooleissakin nähdyn Russellin juttu. Itse asiassa mykkäkoulusta, näyttelysuorituksen monotonisuudesta ja hahmon täydellisyydestä tulee turhan helposti mieleen joku Steven Seagalin, Jean-Claude van Dammen tai Chuck Norriksen uran epätoivoinen halppistuotanto.
Uusista GMO-soltuista tutustutaan tasan yhteen. Tämä munapää (knalli, hassut viikset ja jännä belgialaisaksentti tekisivät Jason Scott Leestä lihaksikkaan Hercule Poirot’n) nolaa Toddia testosteronia reippaasti erittävässä vertailujaksossa siinä määrin, ettei liene kovin hankala arvata, kenen kanssa Russell käy klimaattiseen painimatsiin. Pahispuolella linjataankin lähinnä sydämetöntä kusipäätä sydämettömän kusipään viereen. Halpaa tämä tämmöinen on, mutta mukavaahan sitä on katsoa, kun sankari uunottaa näitä tyyppihahmoja raskaasti. Alussa esitettävä ketjupaini on toki siistin näköistä katseltavaa, mutta lopussa leffan suola on maittavasti siinä, että silmittömien räjähdystenkin keksellä hommassa selviää parhaiten se, kenen aivot laukkaavat vikkelimmin. Ainoa oikea tapa nolata megatason muskelimasoja on tietenkin kuuluisten harmaiden aivosolujen käyttäminen, ja tässä duunissa Todd osoittaa itsensä erittäin eteväksi. Sissitaktiikalla ramboileva Russell kaataa porukkaa kuin heinää.
Elokuva pyrkii tutkiskelemaan inhimillisiä tunteita ja ihmisen roolia maailmassa, jossa hän kehittämällään tekniikalla tekee itse itsensä tarpeettomaksi. Aineksia löytyy – käsiksestä vastaa mm. Blade Runneria, Armotonta ja 12 apinaa työstänyt David Webb Peoples –, mutta joko käsittely on todella hienovaraista, tai sitten se on jätetty pahasti marginaaliin – ohjaajana on mm. Alien vs. Predatorin ja Resident Evilin ryssinyt Paul W.S. Anderson. Perusasioiden esitellään, mutta kyllä tästä asiasta pitää tekijöitä moittia. Ongelmana on ehkä se, ettei tapahtumia pahemmin aseteta kevyimpänkään kontekstiin. Vaikka takakansiteksti sellaista lupailee, minkään sortin kokonaisvaltaisuudesta ei leffassa suinkaan ole kyse. Soldier on nimensä mukaisesti yhden ruohonjuuritasolla elävän miehen tarina. Konkreettinen ympäristö tapahtumille on toki luotu kehun arvoisesti. Visuaalisesti leffa on ihan hienon näköinen, eikä CGI:kään suoranaisen rumaa ole. Tämä kuvaa koko elokuvaa melko hyvin. Kyse ei ole aivojen rasittamisesta, vaan visuaalisesta puolesta nauttimisesta. Tyylikkäästi toteutetussa loppujaksossa Kurt Russell käy päälle kuin yleinen syyttäjä, ja lopputulos on mukiinmenevä illanpiristäjä. Tieteistoiminnan ja Russellin fanittaminen vielä helpottaa leffasta pitämistä.
