Noilla legendaarisilla sanoilla ja Dick Dalen Misirlou-biisillä starttaa todelliseen vauhtiin Quentin Tarantinon unohtumaton ja aikaleikittelyn parissa hääräävä Pulp Fiction. Pulp Fiction on Q:n ylivoimaisesti kirkkain mestarityö ja (rikos)leffojen suunnannäyttäjänä toimiva tekele. Tarina punoo yhteen kolme aivan erilaista rosoista tarinaa Los Angelesin riennoista. Samalla se nostaa paskanjauhannan taiteenlajiksi ja monta laskukäyräistä näyttelijää takaisin pinnalle. Ainakin John Travolta saa kiittää Q:ta uransa pelastamisesta. Ennen PF:ää John oli monille ”se pelle, joka tanssahteli jossakin 1970-luvun humpassa”, kun PF:n jälkeen John oli se ”v*tun cool tyyppi, joka twistasi Pulpissa”. Mutta hypähdetäänpä itse asiaan.
”We should have fuckin’ shotguns.”Vincent Vega (Travolta) ja Jules Winnfield (Samuel L. Jackson*) ovat tarinan päähenkilöt. Kaksi alamaailman karua kätyriä käyvät listimässä Marsellus Wallacen (Ving Rhames) vihamiehiä. Vincent on itsekeskeinen ja vaikeasti sopeutuva liero, jonka toiminta on välillä konkreettisen aivotonta, kun taas Jules vetää lainauksensa ja elämänoppinsa suoraan Raamatussa. Ja silti ristiriitainen kaksikko hoitaa jengiä pois päiviltä Quarter Pounderista filosoiden. Yeah, man.
”I love you Pumpkin!””I love you Honey Bunny!”
Pumpkin (mielestäni Tarantino-leffojen ykkösmies Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer) ovat rakastavaisia ja tavallisia pikkurikollisia, jotka sattuvat einestämään tavallisena päivänä tavallisessa kahvilassa. Harmi vain, että pikku mieliin sattuu juolahtamaan kiero juoni hassuun aikaan. Ehkä tähän osioon olisi sopinut se Tomppa-trilleri Collateralin hassu suomennuskohta paremmin: väärä aika ja väärä paikka taitavat olla nyt kyseessä. Mutta ei siitä sen enempää.
Butch (Bruce Willis) on vanha kehäraakki, jonka Marsellus Wallace soisi häviävän tärkeän matsin. Business on nimittäin pisnestä, vaikka sitä miten väänneltäisiin. Mutta Butchilla on myös omat (kiro)sanansa sanottava sekamelskaan. Tämä kolmas tarina on selvästi kahta väljempi homoraiskauksineen ja kaikkineen. Onneksi muillakin henkilöillä on pillit uimassa tässä pirtelössä…
”That’s a pretty fuckin’ good milkshake. I don’t know if it’s worth five dollars but it’s pretty fuckin’ good.”Marsellus Wallacen tarkkaan suojeltu puoliso eli Mia Wallace (Uma Thurman), jääkaapinviileä ja toisten sotkuja siivoava Wolf (Harvey Keitel), lakanoitaan sureva Jimmie Dimmick (Tarantino itse) ja homo Zed (Peter Greene) tuovat vielä taatut lisämausteet sen ”fuckin’ burgerin” sämpylöiden väliin.
“Uuumm, this is a tasty burger.”Aikamme supernörtti ja aivoittelija Tarantino väläyttelee siis kässärissään nerokkuuksia, mutta varsinkin dialogiosastolla Q on terävämpi kuin miekka Butchin kädessä. Ruoasta ja juomasta jauhetaan stooria kuin vanhoissa Enid Blytonin Viisikko – kirjoissa. Sillä erolla, että Pulpissa moinen sivuraiteille eksyminen kuulostaa äärettömään coolilta. Samuel L. Jackson on leffan ykkösjamppa, eikä onnistuneista taustatukijoista ihan lyhyellä listalla selvitä. Lance, tuo loistava Hynysen näköinen hevihippikin, on vielä tässä maineessa ilman mainintaa. Keitelin Wolf ei sekään oikeastaan yhtään parempi voisi olla. Christopher Walkenin tähdittämä muisteluchapter on ainoana hieman irrallinen.
Ja minkämoinen mahtaa olla tämä hurja sekoitus sitten mahtaa olla. Parin henkilön kohtalo ei ehkä ole ruusuisin, lähinnä saastaisen rotan kohtalo tulee mieleen, mutta toiset porhaltavat menestykseen kuin Tarantino Pulpin toimesta. Pulp Fiction on ehdottomasti vedenjakaja 90-luvun leffateollisuudelle ja Q:n ylivoimaisesti paras teos. Ainoa veroittava tekijä ja miinus tulee Butchin ympärille kasatun osuuden heikkoudesta. Kaikki muu hipookin taivaita. Pulp Fiction on coolimpi kuin Fonzie.
* = L. on tällä(kin) kertaa lyhenne sanasta LOISTAVA.
