Korjatkaa jos olen väärässä: Dan Brownin bestseller Da Vindi Code ilmestyi vuonna 2003. Kirjaa myytiin hetkessä miljoonia (nyt ollaan jossakin 24 miljoonan paikkeilla) ja historialliset arvoitukset pompsahtivat siinä samalla massan hotlistalle. Aikoinaan Indiana Jonesin tarjoamaa seikkailubuumia kaivattiin taas olohuoneiden hämäryyttä lannistamaan. Se tarkoitti sitä, että Indyn neljäs osa sai uutta tuulta siipiensä alle ja sitä, että Jerry-setä halusi tarjota kansalle oman osuutensa seikkailuista.
Kuten tässä vaiheessa jo tajuatte, Jerry Bruckheimerhan se taustalla kummittelee. Älkääkö ymmärtäkö väärin, muotituulien vietävänä oleva actionpappa osuu joskus kultasuoneen, mutta Kansallisaarteen kohdalla ei kyllä osuta mihinkään. Ei, vaikka mahtavaa kulta-aarretta metsästetäänkin Nicolas Cagen tyhjän katseen ja Sean Beanin väsyneen pahishahmon kera.
On väärin verrata Kansallisaarretta Indyihin, mutta pakostakin se on tehtävä. Cagen tähdittämä seikkailu toimisi yhtä hyvin (lue: huonosti), jos kansiteksti kertoisi sankari Ben Gatesin olevan Indianan kadonnut apaattinen pikkuveli, joka pakastettiin aikoinaan, jotta 2k-yleisökin saisi maistaa seikkailun makua leffateatterissa. Ja siis ”oikeastihan” Gates on aarteenetsijäsuvun nuorin vesa, joka a) taitaa historian, b) etsii kullan ja c) hankkiipa vielä vierelleen oman kullan eli Diane Krugerin tönkösti esittämän museoblondin.
Hitto vie, että juonenkuljetus osaa joskus ärsyttää. Kun muut seikkailustoorit yleensä roikkuvat jyrkänten reunalla ja valitsevat vaarallisimman reitin, Jim Kouffin (ja kavereiden) rustaama käsis valitsee varmimman betonisillan kautta kulkevan tien – ja putoaa silti. Katsojarukka odottaa, että tarina joko käynnistyisi tai sitten loppuisi, mutta kumpaakaan ei näy. Puolivillaiset vihjeet vievät katsojaa Jenkkien monumentilta toiselle ja ainoastaan ”muista vierailla näissä mahtavissa kohteissa kun saavut ylvääseen maahamme” -teksti puuttuu ruudulta.
Kansallisaarre yrittää siis etsiä huimaa kulta-aarretta, jota Gatesin suku on etsinyt kuuden sukupolven ajan (hei, mut eiks Gates löytäny sen kultasuonen, vai mikä se Mikrosofti oikein on…). Introssa fiilistellään vanhoja, sitten räjäytetäänkin jo wanha jäävuoressa luuraava alus kappaleiksi ilman, että ketään edes oikein ketuttaa (ok, myönnetään: katsojaa kyllä jopa vatuttaa). Ja ei kai moisen jälkeen voi enää muuta tehdä kuin lähteä rosmoamaan Itsenäisyysjulistusta.
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö satoja vuosia vanha kääre mahtaisi olla melko hauras? Tai ainakin sellainen, ettei sitä passaisi ihan joka paikkaan viskoa? Oli miten oli, Itsenäisyysjulistusta lukiessaan Cagen kasvoilla nähdään hetken ylpeä ilme (huom. tutkimusryhmä tutkii edelleen kuinka Cage onnistui hukkaamaan sen perusapaattisen ilmeensä hetkeksi) ja musapuolikin käy sangen mahtipontiseksi. Jenkkilippua ei onneksi tuoda palvottavaksi.
Kansallisaarre käyttää kaikki perinteiset kikat matkallaan kohti kimallusta. Dollarin seteleissä olevat Rotschildin väsäämät pyramidi & valvova silmä -tunnukset ovat pakostakin mukana, ja muutenkin omituisia vihjeitä viljellään ruudulla. Ääniraita taustalla on masentavampi kuin pääosakolmikon ilmeet yhteensä.
Päänsärkyä ja väsymystä, muuta ei tämä seikkailupätkä tarjonnut. Indyn ykkösosan arvostus senkun nousi ja Jon Turteltaubin maine ohjaajana romahti tosi alas. Mutta se on myönnettävä, että kaupallisella saralla Kansallisaarre oli jälleen todellinen aarre Jerryn lompakolle. Toivottavasti näillä miljoonilla voidaan jatkossa väsätä jatkossa vaikka joku hyvä seikkailupätkä.
