Vuonna 1944 ilmestynyt The Most Beautiful on Akira Kurosawan uran toinen elokuva. Koska se ilmestyi toisen maailmansodan aikaan, on siinä runsaasti japanilaista sotapropagandaa, mikä johtuu siitä, että rahoitusta tuli suoraan Japanin hallitukselta. The Most Beautiful kiellettiin kokonaan Yhdysvalloissa yli neljäksikymmeneksi vuodeksi sisältönsä takia, mikä luultavasti kertoo jotain elokuvan tarkoitusperistä: tuskin sillä muuta tehtävää olikaan kuin saada japanilaiset työskentelemään maansa puolesta sodan aikana.
Juoni kertoo asetehtaassa työskentelevästä naisjoukosta, jonka pitää tehostaa tuotantoa maansa puolesta tai Japani on pulassa sodassaan kapitalistisikoja vastaan. Naisten moraalia kohottamaan heidän johtajakseen valitaan Watanabe-niminen nainen, joka innostaa naisia pääsemään mahdottoman tuntuiseen päämääräänsä, tuotantoa kun pitäisi lisätä yli viisikymmentä prosenttia. Naisten työ tuntuu olevan iloista leikkiä, ja työtä johtavat miehetkin tuntuvat olevan todella mukavaa porukkaa.
Propagandaa elokuvassa on siis enemmän kuin keskivertokatsoja pystyy sulattamaan. Naisten työ tuntuu liian vaivattomalta ja yllättävän helpolla he tuntuvat pääsevän tuohon päämääräänsä. Ketään ei tunnuta sorrettavan ja Japanin mahtava sotakoneistokin välittää jokaisesta jäsenestään. Onneksi sentään välillä leffa tuntuu kertovan jotain naisten huonosta asemasta, kun työläiset eivät pääse edes lepäämään sairauden takia tai käymään kotonaan läheistensä kuolemien takia. Parhaimmillaan elokuva muistuttaa Kurosawan myöhäisemmistä töistä, mutta harmillisesti se on niin täynnä propagandaa, ettei siitä voi nauttia täysin siemauksin.
Silloin kun propagandakoneisto ei pyöri, on elokuva välillä erittäin viihdyttävä ja jopa koskettava. Kurosawan elokuvalle poikkeuksellisesti The Most Beautiful sisältää kasan vahvoja naisrooleja, minkä takia se on mielenkiintoinen tapaus propagandastaan huolimatta. Varsinkin Yôko Yaguchin roolisuoritus Watanabena on todella ihailtavaa jälkeä, eivätkä muutkaan naisnäyttelijät ole huonoja. Takashi Shimuran rooli on elokuvassa valitettavan pieni, ja häntä olisi halunnut nähdä ruudulla enemmänkin, koska nyt katsojan mielessä pyörii vain ajatus hukkaan heitetystä potentiaalista. Lyhyen kestonsa takia elokuva ei ehdi myöskään rakentamaan hahmojensa ympärille oikein mitään, ja suurin osa naisista tuntuu katsojasta vain ruudulla liikkuvalta massalta. Onneksi mukana on sentään muutamia kauniita kuvia ja mukiinmenevää ohjaustyötä.
Kun leffa loppui, olin erittäin pettynyt, koska The Most Beautiful on selkeästi huonoin näkemäni Kurosawa. Elokuva ei muistuta ohjaajaneron myöhäisemmistä töistä kuin hetkellisesti, ja liiallinen sotapropaganda pilaa sen aivan täysin. Vaikken sodanaikaisesta Japanista niin hirveästi tiedäkään, niin uskallan väittää, ettei asetehtaassa työskentely nyt noin iloista voinut olla. Ironisesti naisten vapaa-ajallaan pelaama rantalentopallo muistuttaa katsojaa enemmän Top Gunista kuin vaikkapa Seitsemän samurain komeista maisemista taikka Ikirun koskettavasta sanomasta. Onneksi Kurosawan tie kulki tästä reilusti ylöspäin ja hänen seuraava ohjaustyönsä, Ne jotka astuvat tiikerin hännälle, on jo reilusti parempi elokuvallisesti. Ilman propagandaa olisin elokuvasta luultavasti täysin eri mieltä, mutta tällaisenaan sen suositteleminen kenellekään on vähän niin ja näin. Kovimmat Kurosawa-fanitkin tulevat luultavasti pettymään.
DVD:llä elokuvaa ei taida saada kuin Aasiasta aivan naurettavan kehnolaatuisena julkaisuna. Kuva puuroutuu lähes aina kun ruudulla tapahtuu liikettä ja varjokuvilta ei vältytä. Karkeasti sanottuna tämä on vain hyvä asia, koska näin länsimaalaiset katsojat voivat helpommin elää illuusiossa siitä, että Kurosawa teki vain loistavia elokuvia.
nimimerkki: Nosoki
