Vaikka ohjaaja ei soittaisikaan kelloja, Pride and Glory on elokuva, jolta odottaa peruspätkää enemmän. Tähän enimmäkseen vaikuttaa varsin nimekäs näyttelijäkööri, vaikkakin tämänkaltaisia korruptoituneista poliiseista kertovia leffoja mahtuu useampi tusinaan, ja lisäksi suurin osa niistä ovat hyviä. Ikäväkseni on todettava, että Pride and Glory ei tuo aiheeseen mitään uutta ja on kaikinpuolin harvinaisen lattea muutamista hyvistä puolista huolimatta.
Tarina alkaa kun kaksi poliisia loukkaantuu pahoin ja kaksi saa surmansa epäonnistuneessa huumeratsiassa tapahtuneessa tulitaistelussa. Jalkapallomatsissa voittaminen ei tunnukaan enää niin hyvältä kun sällit paljastuvat Edward Nortonin näyttelemän Ray Tierneyn, Rayn veljeä Francis junioria näyttelevän Noah Emmerichin sekä veljesten siskon kanssa aviossa olevan Colin Farrelin tähdittämän Jimmy Eaganin ystäviksi. Veljesten poliisi-iskä Francis Tierney Sr. (Jon Voight) pyytää poikaansa Rayta johtamaan tutkintaa virantoimituksessa tapahtuneesta. Asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen miltä aluksi näyttää, vaan Ray sotkeutuu syvemmälle ongelmiin, vetää muita mukanaan niihin ja lopulta perhetuttavista sekä -jäsenistä paljastuu ikäviä yllätyksiä.
Filmi kertoo realismiin pyrkivästi pääasiassa yhden poliisipiirin sähläämisestä. Kuvaus on toteutettu käsivaralla ja New Yorkin kadut ovat aitoa kuvaa paikan päältä. Tällä on pyritty luomaan autenttisuutta, mikä on aina kovaotteisessa draamassa plussapuolta. Nämä hienot asiat, joista ohjaajakin takuulla tullaan tulevaisuudessa tunnistamaan, valitettavasti hukkuvat lopulta yhdentekevään tarinaan. Lähestulkoon jokaisessa yhdysvaltalaisessa poliiseista realismiin pyrkivästi kertovassa elokuvassa teemana on korruptio. Poliisisedillä menee elämä kaikinpuolin päin persuuksia, vaikka onkin omakotitalo, lapset ja vaimo sekä mahdollinen kotieläin. Ammatilla ei silti tunnu juurikaan tienaavan, joten lahjuksia on lähdettävä hakemaan, keinolla millä hyvänsä. Kokonaista nousu ja tuho -asetelmaa ei tässä elokuvassa onneksi nähdä, vaan meno on tasaisen melankolista, kunnes hommat kaatuvat niskaan. Yhdelläkään henkilöhahmolla ei sisimmässään ole kaikki hyvin, mutta julkisivu yritetään pitää yleisilmeen vuoksi siistinä.
Pituutta elokuvalla on reilut pari tuntia, mitä olisi saatu supistettua leikkaamalla pois turhia kohtauksia. Perheen yhteinen jouluateria (tai jokin vastaava) nyt on klisee ja kuuluu jokaiseen vähäänkään perheasioita käsittelevän leffan sisältöön, mutta miksi asioita pitää jälleen vääntää rautalangasta? Ja miksi täytyy rakentaa turhanpäiväistä sivujuonta syöpää sairastavan vaimokkeen, lapsensa sekä poliisi-isin henkilökohtaisista ongelmista? Hommasta ei loppujen lopuksi jää mitään käteen, ja leffan päätyttyä tulee fiilis, että kohtaukset ovat vain pituutta lisäämässä ja mahdollisesti joidenkin katsojien tunteisiin vetoamassa. Minuun tuo ei tehoa muussa kuin myötähäpeässä, sillä kyseessäolevaa naista, Abby Tierneytä näyttelee huonosti nevahöörd Jennifer Ehle.
Ei pelkkää kuraa, ellei hyvääkin, sillä tällaisten elokuvien karu yleisilme on sellainen asia, mikä on mieleeni. Tässäkin väkivalta on ankaraa ja verista, mutta ”vauhtiin” päästään kunnolla lopussa. Ensin rakkenetaan tuntiviiskyt suurempaakin tarinaa, mutta koko roska romautetaan parilla turpaanvedolla sekä pyssynpaukutuksella. Onkin ristiriitaista, että kaikki tapahtuu loppupuolella, jossa elokuva pääse polkemastaan suosta, mutta homma ei siitä huolimatta saa tuulta juurikaan alle ja ala toimimaan. Kaiken huippu kuitenkin on lopputekstien alkaminen, jossa ilmoitetaan, että kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat täysin keksittyjä, eivätkä liity mitenkään todellisiin tapahtumiin. Tämä todella rikkoo immersion ja on muutenkin turha lisäys, josta tulee mieleen ennemminkin jonkinlainen kettuilu niitä elokuvia kohtaan, jotka lopussa ilmoittavat asioiden olevan totta ja pääosahepun elävän salanimellä jossain piilopirtissä.
Summa summarum: filkassa on kulunut idea, se on ennalta-arvattava, eikä tuo juurikaan mitään merkittävän uutta elokuvamaailmaan. Näiden edellämainittujen seikkojen vuoksi filmi on pääosin tylsää katseltavaa. Hyvät näyttelijät ja kohtuullinen ohjaus pelastavat loppupeleissä hurjasti, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi nostaakseen tätä pois harmaalta keskikertaisuuden alueelta. Pride and Glory ei ole ikimuistoinen näytös tuhoutuneista perhesuhteista, särkyneistä sydämistä, eikä varsinkaan korruptoituneista poliiseista, vaikka mitä ilmeisimmin muistettavuuteen on pyritty. Suosittelen hankkimaan parempia korruptiota käsitteleviä elokuvia käsiin, sillä niitä kyllä löytyy, ja suurin osa niistä ovat samalla tavalla realistisia ja karuja, vaan muilta osa-alueilta paremmin toteutettuja.
