Vuonna 1945 ei varmaankaan kovin moni ollut kuullut ohjaajasta nimeltä Akira Kurosawa. Kansainvälinen läpimurtokin odotti vielä viitisen vuotta tulevaisuudessa. Kolmatta elokuvaansa hän kuitenkin väsäili kaikessa rauhassa, ja siitä tuli hieman alle tunnin mittainen teos, jota useassa paikassa onkin haukuttu keskeneräiseksi tyngäksi. Elokuvan suomenkieliseksi nimeksi tuli lopulta mukavan lyhyt Ne jotka astuvat tiikerin hännälle.
Elokuva kertoo Yoshitsune-nimisestä sotilaspäälliköstä, joka yhdessä kuusihenkisen seurueensa kanssa vaeltelee vihollisen maaperällä tarkoituksenaan päästä erään rajavartioaseman ohi turvallisesti. Seurue päättää naamioida Yoshitsunen kantajaksi ja itse nämä kuusi soturia pukeutuvat munkeiksi. Seurueen kahdeksanneksi jäseneksi mukaan tarttuu vielä oikea kantajakin, joka laukoo vitsejä lähes taukoamatta. Rajavartijat ovat kuitenkin epäluuloista porukkaa ja seurue uhataan pidättää, jos he eivät pysty todistamaan olevansa munkkeja. Tässä astuu kuvioihin seurueen vanhin ja viisain soturi Benkei, jonka neuvokkuuden varassa on koko seurueen henki.
Ne jotka astuvat tiikerin hännälle on tehty kengännauhabudjetilla, minkä huomaa esimerkiksi kuvausympäristöstä. Näyttelijät kun sattuvat tekemään työnsä studiossa piirrettyjä taustoja vasten, mutta tämä häiritsee illuusiota metsämaisemista ehkä noin minuutin verran. Erilaisia kuvauspaikkojakaan ei ole kuin jokunen, mutta jokaisessa niissä sitten tapahtuukin tavallista enemmän kaikkea. Suurin osa elokuvasta tapahtuu raja-asemalla, jonka virkaa toimittaa muutama pystyyn isketty puulauta, sekä iso valkoinen kangas – nerokasta.
Kuitenkin tunnelma pysyy hyvin kasassa, ja kun välillä munkkien kohtalo on hiuskarvan varassa, huomaa katsoja puristavansa penkkien käsinojia piinaavan jännityksen seurauksena. Kurosawa on onnistunut myös puristamaan näyttelijöistä mukavasti esiin erilaisia kasvonilmeitä, mutta silti hommaa vaivaa ajoittain pienoinen ylinäyttely. Esimerkiksi oikean kantajan ilmehdintä on välillä todella ärsyttävää, ja joissain kohdin katsojalle tulee sellainen tunne kuin hän katsoisi japanilaista teatteria. Kuitenkin vastapainona tälle Ne jotka astuvat tiikerin hännälle on poikkeuksellisen hauska Kurosawan elokuvaksi, joka saa aina silloin tällöin suupielet vääntymään irvokkaaseen hymyyn. Harmillisesti elokuvan loppu on totaalisen typerä, eikä se muistuta ollenkaan ohjaajaneron muista tuotoksista.
Pätkä sisältää kuitenkin niitä Kurosawalle ominaisia piirteitä, vaikka se tuntuukin vasta mestarin harjoittelulta, mitä se ehkä jossain määrin onkin. Musiikkipuoli toimii hyvin ja tunnelman ansiosta katsoja voi helposti tuntea olevansa mukana samuraiajan Japanissa. Puvustus on sitä tuttua Kurosawa-tyyliä ja kameran liikkeetkin tuntuvat hyvin tutuilta. Kurosawalle epätyypillisiksi piirteiksi jäävät esimerkiksi leffan lyhyys ja siitä johtuva hahmojen ohuiksi jääminen. Lyhyen kestonsa ansiosta leffa rullaa alusta loppuun sujuvasti, eikä katsoja takuulla tylsisty, mutta itseni eniten arvostama piirre Kurosawan elokuvissa, hahmojen hidastempoinen rakentaminen, puuttuu lähes kokonaan. Tästä iso miinus, vaikka Ne jotka astuvat tiikerin hännälle on vikoineenkin erittäin nautittava teos.
Leffan jälkeen katsojalle jää sellainen ”tässäkö se nyt sitten oli?” -tunne. Enemmän olisi ollut kiva nähdä ja hahmojen rakentamisella kyseessä olisi varmasti mielenkiintoisempi elokuva. Tynkäteoksenakin Ne jotka astuvat tiikerin hännälle on erittäin viihdyttävä tekele, mutta Kurosawan parhaista tuotoksista ollaan vielä kaukana. Leffa on kuitenkin vasta eräänlainen esinäytös allekirjoittaneen suosikkiohjaajan massiiviselle uralle.
nimimerkki: Nosoki
