Mikä olisi ihmiskunnan reaktio jos maahan saapuisi yllättäen armeijallinen avaruusolioita valmiina pyyhkimään koko väestön kartalta? Suunnaton paniikkihan siitä syntyisi, ja mahdoton sekamelska, kun kirkuvat ihmiset pakenisivat suunnattomia hyökkäysaluksia säntäillen päämäärättömästi ympäriinsä ja laukoen samalla tilanteeseen täysin sopimattomia vitsejä. Mutta ei syytä huoleen! Voittamattomilta vaikuttavat valloittajat saavat kyllä turpiinsa oikein olan takaa, kun maailman ainoa supervalta, Yhdysvallat, laittaa urheat poikansa asialle hävittäjälentokoneilla ja täsmäohjuksilla varustettuina. Ja kuinka ollakaan, nuo ilkeät alienit on lyöty maanrakoon alta aikayksikön. Kuulostaako tutulta? Näinhän se tuppaa usein elokuvissa käymään, kun ihmiskunnan kimppuun hyökätään. Ylipäänsä häiritsevän monessa katastrofielokuvassa USA pelastaa maailman yksin. Ja aina täpärästi – mutta sankarillisesti tähtilippua liehuttaen – viime hetkellä, kun kaikki toivo näyttää jo sammuneen. Tässä suhteessa Maailmojen sota on miellyttävää vaihtelua.
Tom Cruisen esittämä Ray Ferrier siirtelee työkseen valtavia kuljetuskontteja ja asuu ränsistyneellä asuinalueella, jota voisi väittää miltei slummiksi ellei asunnon sisällä olisi joitakin toimivia kodinkoneita kuten TV ja jääkaappi. Ray on eronnut mies ja saa ex-vaimonsa kanssa hankkimansa lapset luokseen hoitoon. Ferrier on etääntynyt lapsistaan ja häntä käy jopa hieman sääliksi, kun nämä osoittavat enemmän kiintymystä äitinsä uuteen mieheen kuin isäänsä. Pian Ray tulee kuitenkin saamaan elämänsä tilaisuuden osoittaa lapsilleen, kuinka tärkeitä nämä hänelle ovat. Ja sen hän saa tehdä henkensä uhalla.
Eri puolilla maailmaa riehuu erikoisia ukkosmyrskyjä. Salamat iskevät vain yhteen kohtaan maassa, eikä missään kuulu ukkosen tuttua jyrinää, ainoastaan salamoiden korvia halkova särisevä ulvonta. Tällainen myrsky iskee myös Ferrierin pieneen kotikaupunkiin ja sen laannuttua jokainen sähkölaite, rannekello ja auto lakkaavat toimimasta. Pian salamoiden iskupaikalle kokoontuu iso joukko uteliaita ihmisiä ihmettelemään pientä jääkylmää kraatteria, jota on tietysti pakko päästä heti hipelöimään. Äkkiä maa alkaa kuitenkin halkeilla ja esiin työntyy jumalattoman iso mustekalamainen sotakone, joka alkaa heti kärventää ympärillä pyöriviä ihmisiä jättäen jäljelle vain ilmassa leijailevat vaatteet. Ja kun ihmiset pakenevat paniikissa kukin taholleen, tämä kolossi pistää pikkukaupungin rakennukset maan tasalle. Jotenkin Ray onnistuu saamaan itsensä ja molemmat lapsensa ehjinä pois hävityksen keskeltä ja saa hankittua toimivan auton, jolla perhe lähtee sitten pakoon kohti Bostonia, missä lasten äiti majailee. Edessä on epätoivoista taistelua, putoavia lentokoneita, räjähtäviä rakennuksia ja kylmäveristä murhaamista, sekä ihmisten, että avaruusolioiden taholta.
Spielberg on onnistunut vangitsemaan filmille uskomattoman aidon tuntuista paniikkia höystettynä mahtavilla erikoistehosteilla. Ihmiskuntaa uhkaa nyt niin iso vaara etteivät siinä suurimmatkaan sotakoneet tai mahtavimmatkaan supervallat auta. Kun monessa muussa elokuvassa USA pistäisi alieneja heti kättelyssä kuusi-nolla köniin, niin nyt muukalaiset lyövät jenkit maahan jo parissa päivässä. Maailmojen sota esitteleekin kerta toisensa jälkeen huikeita kohtauksia, joista huokuu ihmisten suunnaton epätoivo ja hätä ylivoimaisen vastustajan edessä ja kuoleman vääjäämättä lähestyessä. Tällaisia kohtauksia ovat esimerkiksi joessa kelluvien ihmisruumiiden virta ja öinen metsä, jossa sataa hiljalleen tyhjiä vaatteita, kuin muistoina ihmisistä, jotka vain hetkeä aikaisemmin pakenivat vainoajaansa ja haihtuivat silmänräpäyksessä olemattomiin tappajasäteen osuessa heihin. Massakohtaukset, joissa esiintyy yhtä aikaa satoja avuttomia ihmisiä, saavat sydämen tykyttämään ylikierroksilla. Katsojan on helppo samaistua ihmisiin, jotka henkensä hädässä yrittävät selvitä ennen kokemattomasta vaarasta. Mitä sinä tekisit, kun kerrostalon korkuiset tripodit ilmaantuisivat näkyviin kukkulan takaa sädeaseet valmiina höyrystämään ihmislihaa? Ehkä suurimman vaikutuksen koko elokuvassa teki kohtaus, jossa Yhdysvaltain sotilaat käyvät epätoivoista taistelua avaruusvalloittajia vastaan. On henkeäsalpaavan upeaa katsella, kun punahehkuinen taivas värjää maan ja kymmenet panssariautot karauttavat taisteluhelikoptereiden tukemana kohti vihollista, jota vastaan hävittäjätkin ovat voimattomia.
Maailmojen sodan kuvaus on toteutettu loistavasti ja kamera vangitsee elokuvissa harvinaista aitoa hätää ja pakokauhua filmille mielin määrin. Yksi elokuvan pääosan esittäjistä on häikäisevän upea erikoistehosteiden vyöry, joka kerta toisensa jälkeen suorastaan lamauttaa upeudellaan. Hämmästyttävän aidon tuntuiset tietokoneanimaatiot suorastaan vyöryvät elokuvateatterin kankaalta ja tempaisevat katsojan mukaansa, eikä TV-ruudunkaan tarjoama elämys paljon huonommaksi jää. Välillä tuntuu kuin olisi itse todistamassa todellista tapahtumaa, mutta ilman oman hengen menettämisen vaaraa. Musiikista on hieman vaikeampaa sanoa mitään, sillä katsoin elokuvaa liian tarkkaavaisesti keskittyäkseni sen taustasäveliin. Mutta sen perusteella mitä muistan, sanoisin ettei musiikki ainakaan minua missään vaiheessa elokuvaa häirinnyt.
Yksikään elokuva ei tietenkään olisi mitään ilman rooleihin sopivia näyttelijöitä. Maailmojen sodan jo ennestäänkin vahvaa olemusta pönkittävät omalta osaltaan mainiot näyttelijäsuoritukset. Tom Cruise esittää vakuuttavasti Ray Ferrieriä, joka yrittää epätoivon vimmalla pelastaa itsensä ja lapsensa varmalta kuolemalta. Dakota Fanning tekee ikään suhteutettuna elokuvan parhaan roolisuorituksen Rayn tyttärenä Rachelina. Hän tuo olemukseensa aitoa kauhua, jollaiseen vain harvat lapsinäyttelijät pystyvät. Kolmas elokuvan tärkeä henkilö on Rayn teini-ikäinen poika Robbie, joka kapinoi jatkuvasti isäänsä vastaan. Vaikka Justin Chatwin suoriutuukin roolistaan ihan asiallisesti, en henkilökohtaisesti erityisemmin pidä Robbien hahmosta. Ehkä se johtuu siitä, että jokainen teini Hollywood-elokuvissa on samanlainen kapinoiva kiusankappale. Nämä kolme henkilöä muodostavat elokuvan ydinjoukon, jonka pakomatkaa seurataan koko filmin halki. Maailmojen sota esittelee myös useita sivuhenkilö!itä, mutta heidän merkityksensä elokuvassa jää varsin pieneksi lukuun ottamatta Tim Robbinssin esittämää Ogilvya, joka on menettänyt koko perheensä ja toimii yhden miehen vastarintaliikkeenä kotitalonsa kellarista käsin.
Mutta vaikka olenkin kehunut Maailmojen sodan maasta taivaisiin, on karu tosiasia, että tässäkin teoksessa on joitakin huonoja puolia. Elokuva jättää joitakin kysymyksiä härnäävästi tuuleen leijumaan eikä kaikilta osin kuvaa kahden maailman välistä sotaa järin loogisessa mielessä. Elokuva sisältää joitakin harmittavan kliseisiä kohtauksia ja pääseepä Cruisekin esittämään sankaria. Monelle avaruusoloihin liittyvälle kysymykselle ei anneta elokuvassa vastausta, mutta toisaalta elokuvahan kuvaa tarinaa yhden avuttoman ihmisperheen näkökulmasta. Mitä yksittäinen ihminen voisi tietää. Kyse on sentään maailmojen sodasta. Piinaava tiedottomuus itse asiassa sopii elokuvaan aika hyvin. Mutta miksi niiden avaruusolioiden naama on lähes samanlainen kuin Independence Dayssa.
Maailmojen sota on miellyttävä piristysruiske massaräiskintää tarjoilevien scifien joukossa. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen ufohyökkäystä kuvaava elokuva, jossa on mukana todentuntuinen ja kertomisen arvoinen tarina. Vaikka se tukeutuukin vahvasti erikoistehosteidensa varaan, se on silti kerrassaan loistava kokonaisuus, joka olisi jäänyt tyhjäksi ilman hyvää tarinaa. Innolla odotan kuitenkin sitä päivää, kun joku viimein keksii, että maailmojen sota voitaisiin käydä tasaväkisesti ihmisten ja ufomiesten välillä. Tähän asti alienit ovat aina olleet ylivertaisia ihmisiin nähden. Avaruusaluksia suojaavat voimakentät alkavat jo ottaa päähän. Milloin mahtaa maahan hyökätä avaruusolentoarmeija, jolle ihmiskunta voi laittaa hanttiin ilman täpärää ihmepelastumista.
No, tämä on joka tapauksessa tosi hyvä elokuva.
nimimerkki: Bukarest
