DVD-julkaisun takakannessa Mulholland Drive -elokuvaa mainostetaan seuraavasti: ”Rakkaustarina unelmakaupungissa joku on pulassa jotain pahaa tapahtuu joku saattaa olla kadoksissa ’tai joitain’.” Tämä ei kyllä kerro juurikaan elokuvan juonesta, mutta toisaalta, eipä sen katsottuaankaan voi ihan täydellä varmuudella sanoa, mitä oikeastaan tapahtui. Kyseessä on äärimmäisen omituinen, painajaismainen ja peräti psykoottinen tarina, mutta juuri sitähän David Lynchiltä odotetaankin. Ohjaajan fanit varmasti innoissaan, mutta valmiiksi pureksitun perusleffan ystäville MD:tä ei voi missään tapauksessa suositella.
Ensin nähdään pari irrallista kohtausta, jotka eivät näytä (paino sanalla näytä) liittyvän millään lailla mihinkään. Sitten seuraa varsinainen avauskohtaus, joka – kiitos Lynchin epämääräisen ohjaustyylin ja ehkäpä vielä enemmän Angelo Badalamentin pahaenteisen musiikin – henkii unenomaista uhkaa, joka on aina loppukohtaukseen saakka Mulholland Driven tunnelman kulmakivi. Laura Elena Harringin esittämä nainen (joka on ulkonäöllisesti film noir -elokuvista tutun femme fatale -hahmon stereotyyppi, kuten aika monetkin Lynchin elokuvien naishenkilöt) joutuu selittämättömäksi jäävästä syystä murhayrityksen kohteeksi, mutta selviytyy hengissä auto-onnettomuuden ansiosta. Hän kuitenkin menettää muistinsa ja hiipii piiloon tyhjillään olevaan taloon, mistä hänet löytää nuori näyttelijänalku Betty (Naomi Watts). Yhdessä he yrittävät selvittää, kuka muistinsa menettänyt nainen oikein on, kuka häntä vainoaa ja miksi hänen käsilaukussaan oli outo sininen avain ja valtava määrä käteistä rahaa. Tämä on yksi elokuvan monista tarinoista ja kenties niistä tärkein. Toinen hyvin olennainen tarina kertoo elokuvaohjaaja Adam Kesheristä, (Justin Theroux) jota yritetään painostaa ottamaa eräs täysin lahjaton näyttelijätär uuden elokuvansa pääosaan. Hän kieltäytyy, mistä seuraa ongelmia. Ennen pitkää nämä kaksi erillistä tarinaa ja lukuisat muut pikkutarinat kietoutuvat yhteen erittäin hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jonka nähtyään ei voi muuta kuin kuiskata: Silencio…
Juoni on itse asiassa hyvinkin järjellinen tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten Lynchille ominainen surrealistinen kerronta ottaa vallan. Tuota juonta, sen paremmin kuin lopun pirstaloitunutta painajaistakaan, on turha lähteä sen tarkemmin selostamaan tai tulkitsemaan, sillä Mulholland Drive on elokuvallisen kerronnan mestariteos, jota eivät parhaatkaan kirjailijat, minusta nyt puhumattakaan, pystyisi pukemaan sanoiksi vähättelemättä sitä. Kuten melkein kaikki Lynchin elokuvat, se vain on mitä on; mahdotonta kuvata millään muulla tavalla kuin se on kuvattu. Unenomainen. Melankolinen. Uhkaava. Selittämätön. Naturalistisen inhottava. Omituisen kaunis. Kaikilla näillä ilmaisuilla sitä voisi kuvailla, mutta se ei yksinkertaisesti riitä. Käsikirjoitus, ainutlaatuinen ohjaustyyli, usvainen kuvaus, Naomi Wattsin uskomaton roolityö, Angelo Badalamentin matala ja raskas elokuvamusiikki… kaikista osa-alueista syntyy täydellisyyttä hipova kokonaisuus, joka vain täytyy kokea.
Kuka tai mikä on mystinen mies kahvilan takana? Minkä lukon sininen avain avaa? Mitä tapahtuu Club Silenciolla? Kuka on Diane Selwyn? Tai vanha mies pimeässä huoneessa? Mikä on totta ja mikä unta? Näihin kysymyksiin Mulholland Drive saattaa vastata, muttei välttämättä kuitenkaan vastaa. Sillä ei ole väliä. Mulholland Drive on Mulholland Drive, eikä sitä tarvitse tulkita tai ymmärtää. Se pitää vain katsoa.
Katso se.
Katoa pienen, mutta äärettömän ja tyhjän sinisen rasian sisälle ja löydä itsesi.
Huone täyttyy savusta ja joku kuiskaa ”silencio”. On aika herätä, tai vaipua uneen.
Ero on niin kovin pieni ja rajapinta niin ohut…
