On onni, että Coenin veljekset eivät ole baarimikkoja, vaan elokuvaohjaajia. Näin ollen veljesduon mielikuvitukselliset sekoitusyhdistelmät eivät päädy mikseristä laseihin, niistä laseista juopuneiden vatsoihin ja vatsoista vessanpönttöihin. Tämän yllättävän hapokkaan kiertokulun sijaan Ethan ja Joel ovat päässeet toteuttamaan visioitansa elokuvan valtaisaan lasiin. Fargon kohdalla tämä tarkoittaa annosta vanhaa kunnon raakaa rikosfilmiä ja perusvahvaa draamakomediaa tilkalla trilleriasennetta. Sekä tietenkin tuppukylä Fargosta poimittuja pirskeleen kylmiä jääpalasia.
Fargo on siis kylä keskellä mitään. Ja sen laitamilla asuu pieniä ihmisiä pienine iloineen ja pienine murheineen. Autokauppias J. Lundegaard on yksi heistä, ja jostakin syystä hän kuvittelee aivoituksensa niin suuriksi, että käy laatimaan suunnitelmaa: kas, oma vaimo kidnappausdraaman uhriksi ja lunnasrahat tämän kitupiikki-isältä! Tietenkin pirullisella jakosuhteella höhläytettävien sieppaajien ja Lundegaardin itsensä kesken.
Kaikki menee kuitenkin pieleen. Vahingoistahan kun niitä oudoimpia yhdistelmiä syntyy. Ja Fargon kohdalla voidaan puhua jo vahinkokierteestä: vyyhteen liittyvät niin Fargon hassusti puhuvat poliisit, maailman säälittävin rikosduo kuin myös suureen osaan nouseva jäätävä ilmasto.
Vaikka Fargo väittää alkuteksteissään perustuvansa tositapahtumiin, niin se on vain hullun veljesparin hullu tarina hullusta kylästä, jossa hulluus tiivistyy, kääntyy välillä jopa raa’aksi murhaketjuksi ja palaa takaisin elämän omaan suurenmoiseen tragikomediaan. Siinäpä 90-luvun kuuluisimman Coen-elokuvan vahvuus piileekin: hellyttävässä maanläheisyydessä keskellä jäätävää kaaosta.
Miinuksiakin löytyy, jopa ikävän paljon. Frances McDormandin Oscar-palkittu junttipoliisihahmo on symppis, mutta ei mitenkään järisyttävän hieno. Paikallisväen Yah-tehotoisto kiikkuu toimivuuden ja ärsyttävyyden rajamailla. Coenien vakionäyttelijä Buscemi on totutusti sopivan outo, niljakas ja epäonnen viittaa kantava, mutta muissa osissa kylmää enemmän. Eikä nyt puhuta ruumiinosista, vaikka jäätävän seudun filkkaa katsellaan. William H. Macyn peruslupsakasta olemuksesta hukkuu jotakin jään alle ja vieläpä pahasti. Samaa puutetta henkii väkivallan ja höpsöhuumorin pikimusta yhdistelmä, joka jättää ikävää sivumakua sinänsä nautinnolliseen yhdistelmään.
Tiettyjen asioiden vertailu on epäreilua, mutta silti on myönnettävä, että klassikkostatusta nauttiva Fargo kulkee valovuosien päässä Minneapolisin veljesten täysosumista, kuten rennosti rullaavasta Big Lebowskista tai tupakansavuisesta Mies joka ei ollut siellä -rainasta. Peruskädenjälki on toki sitä luokkaa, että yhtälailla valovuosi jää elokuvan harmaan keskitien ja Fargon tragikomiikalta maistuvan linjan väliin. Kolme ja puoli Yahia viidestä. Yah.
