Graafinen väkivalta on ollut 2000-luvun ilmiö kauhuelokuvissa, ja miksei tietysti koko populaarikulttuurissa. Monet genre-elokuvat ovat rikkoneet kuvottavuuden rajoja sekä koetelleet katsojiensa hermoja. Turtuminen liikaan väkivaltaan on alkanut näkyä nykyelokuvien tasossa. Monikaan leffa ei enää samalla tavalla säväytä, kun kaiken nähnyt kansa vaatii lisää hurmetta. Silti silloin tällöin pinnalle ponnahtaa jotain, joka onnistuu pistämään katsojan koville. Nick Palumbon Murder-Se-Pieces oli ilmestyessään tällainen tapaus. Pienen budjetin filmi herätti paheksuntaa ja se kiellettiin Britanniassa kokonaan.
Tämä jos mikään on sellainen seikka, joka herättää kiinnostusta. Elokuvien kieltolaki, kun on lähinnä kokonaan poiskuihtunut kansantaru. Siksipä sitä luulisi elokuvan olevan poikkeuksellisen kantaaottava sekä äärirealistisen väkivaltainen. Juoni lupaileekin tätä kaikkea. Se kertoo Amerikkaan muuttaneesta saksalaismiehestä, jolla on salainen kaksoiselämä. Päivisin mies napsii eroottisia kuvia ja öisin hän kiduttaa sekä raiskaa prostituoituja hengiltä. Juonen olemattomuus alkaa korostua elokuvan edetessä. Palumbon selkeä tarkoitus on kohdistaa väkivalta nimenomaan naisiin. Heihin kohdistuva hakkaaminen sekä tappaminen korostaa elokuvan tarkoituksellista sovinistisuutta.
Väkivalta kuvataan hyvin raakana asiana, ja pääosassa oleva saksalainen päästään viallisena natsiajan ihailijana. Murder-Se-Piecesin toinen kantaan otto tuleekin natsiajan jättämistä arvista. Tähän asiaan kuitenkin paneudutaan turhan vähän. Ensimmäiseksi tunteeksi jää Palumbon sovinistisuus. Muutamissa kohdissa dialogi on hyvin paljon naisia alentavaa. Tähän päälle, kun lisää naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan sekä erittäin graafiset murhateot, niin tematiikat ovat valmiita käsiteltäviksi.
Halpa ulkoasu ei tarjoa juurikaan mitään indietuotannosta poikkeavaa. Näyttelijät onnistuvat melko hyvin, vaikka eivät venykään tarvittavan paljon. Heistä kuitenkin huokuu vankka amatöörimäisyys. Ohjaus sekä kuvas kulkevat näyttelyn kanssa samalla linjalla. Tavanomaiset indievitsaukset loistavat pahasti läsnäolollaan. Tummanpuhuvat kohtaukset likaisessa kellarissa ovat aivan liian heikosti kuvattuja. Niistä ei tahdo millään ottaa mitään selvää. Sama pätee myös monissa muissa kohdissa, joissa kuljetaan pimeillä käytävillä tai yössä.
Nämä asiat syövät valtavan paljon elokuvan kehuttua graafista ilmettä. Toki alastomuutta on runsaasti ja vertakin on enemmän kuin keskiverto kauhuelokuvassa. Silti touhusta jää vähän väkinäinen olo. Tuntuu kuin elokuvantekijät olisivat ajatelleet liimata jokaisen alastoman naisen päälle litratolkulla verta, ja sitten ollaan, että tämä on niin saatanan rankkaa katsojille. Gore ei olekaan se josta elokuvan paheksunnan tulisi kummuta, vaan enemminkin tapa, jolla elokuva käsittelee nyky-yhteiskuntaa sekä tasa-arvoa. Valitettavasti paheksunta yhteiskuntaa kohtaan jää juuri goren peittämien naisten alle. Natsiteemaan ei paneuduta oikeastaan ollenkaan ja naisten tasa-arvoa käsitellään kylmän rauhallisesti. Elokuvasta näkee, että näitä asioita on haettu, jotta paheksuntaa saataisiin aikaiseksi, mutta metsään mennään.
Sinne mennään myös muutamissa cameorooleissa. Mukaan on ollut pakko ottaa vanhankoulukunnan kauhuikoneita, joilla saadaan elokuvalle parempi markkina-arvo. Gunnar ”Leatherface” Hansen sekä Tony ”Candyman” Todd vetävät molemmat turhan pienet sekä mitään sanomattomat roolit. Hansen esittää uusnatsia, joka salakauppaa aseita kotonaan. Todd on pornokaupan työntekijä, jonka roolilla ei ole sen suurempaa merkitystä. Näillä eväillä varmistettiin kuitenkin, että elokuvan kansipaperiin voi präntätä heidän nimensä.
Kokonaisuutena Murder-Se-Pieces on totaalinen pettymys. Kansipaperi lupaa rankkaa kokemusta, kuten monet kriitikotkin. Kyseessä on melko tuttua ja turvallista indiekauhua, joka ei tuo genreen mitään poikkeuksellista. Joillekin katsojille naisiin kohdistuva väkivalta voi olla likaa, eikä tämä naisille sovikaan. Pidemmän päälle elokuvan sovinistiperseily alkaa ärsyttää, ja sen lisäksi se ei tarjokkaan juuri mitään muuta.
