Kirjoitapa muutamia kymmeniä lähes tuhatsivuisia kirjoja kirja/vuosi-tahtiin ja huomaat pakostakin toistavasi itseäsi, sanoo vanha viisaus. Ylituotteliaisuutta hipova Stephen King ei tosin yritäkään kiistää, etteikö hän toistaisi kerta kerran jälkeen rakkaita ja paljon itselleen merkinneitä asioita kuten lapsuuden viattomuuden, aidon ystävyyden, kultaisen 60-luvun, vanhenemisen, pelkäämisen ja epävarmuuden teemoja vieläpä yleensä kotiseutunsa Mainen maisemissa ja pienellä yliluonnollisella kertoimella varustettuna.
Vuonna 1990 kaksiosaiseksi tv-leffaksi valmistunut Stephen Kingin Se koostuu siis tutuista aineksista. Monella tapaa Se on myös Kingin yksi kuuluimpia teoksia, koska se pelaa niin puhtaasti, ei edes pelottelun, vaan pelkäämisen psykologian puolella. Ensimmäinen osa katsoo seitsemän nuoren vesselin (kuusi poikaa, yksi tyttö) silmien kautta (vuoden 1960) maailmaa haasteena, jossa peloilla on omat paikkansa, ja jossa jokainen luo omat pelkonsa. Pääosan Sen eli 30-vuoden välein pahuutta henkivän Pennywise-klovnin osana on talloa taustalla esimerkkinä siitä, miten arkiset asiat voivat toimia pelon keskipisteenä. Kyseisen roolin vetävä Tim Curry piiloutuu harvinaisen onnistuneesti pahismaskin taa.
Toinen puolisko eli seikkailudraamaa seuraava kauhisteluosio latistaa tunnelmaa oleellisesti, sillä aikuiseksi varttuneessa ja palanneen pahan haastavassa jengissä ei ole enää samaa intoa. Tapa, jolla vanhuuden ja nuoruuden välille rakennetaan eroja pelkojen aistimisen suhteen, on hieno, mutta toteutus tökkii etenkin kliimaksissa. Toisen osan alku pudottelee lupaavasti kauhuterrorin palasia kuin pelle ilmapalloja lapsosille ja näyttää jo siltä, että lataus saattaisi säilyä loppuun asti. Umpisurkeisiin tehosteisiin ja jopa araknofobian ylikorostettuun asemaan luottava loppu on kuitenkin pettymys.
Kingin tuotantoa tunteville elokuvan ongelmaksi muodostuvat myös jo mainitut tutut rakennuspalikat. Ensimmäisen puoliskon meno on kyllä hellyttävää ja voimakasta, mutta vaikkapa Stand by me:n näkeminen tai edes parin Kunkku-kirjasen lukeminen saa tämän ystävyyshengen latistumaan. Niin paljon paremmin vastaava on joskus jo luotu. Rasvalettinen kiusaajapoika, rillipäinen sanailija ja itse kauhukirjailiksi päätyvä hiljainen, fiksu hissukka ovat nekin niin tuttua kamaa, eivätkä vähiten Kingin omaelämänkerrallisesta Hearts in Atlantiksesta.
Plussaa tulee ensiminuuttien Georgie-kohtauksen riipaisevuudesta, 60-lukulaisen maailman Loosereiden kerho -ideasta ja lapsinäyttelijöistä (vuoteen 1990 sijoittuvassa lopussa epäonnistutaan myös näyttelijöiden osalta). Hienoimmat värinät aiheuttaa silti ensimmäisen osasen päättävä yllättävän terävästi leikattu käänne, jossa on enemmän draamaa kuin siihenastisessa pahajahdissa yhteensä. Myös lopputekstien sirkusmusiikissa on oma viehätyksensä.
It eli Se muistetaan elokuvana, joka teki lastenviihdyttäjäksi tarkoitetusta klovnista hirviön. Tehosteissa Se ei ole yhtä karmaisevan camp kuin mainio(n surkea) aikalainen Langolieerit, mutta on Pelleilyssäkin Se oma kauhunsa.
