Kuten kuka tahansa, itsekin jäin peruuttamattomasti koukkuun Charles Chaplinin elokuviin katsottuani pari vuotta sitten muutaman hänen mykkäelokuvistaan. Kyseiset kymmenminuuttiset eivät tosiaankaan olleet herran parhaimmistoa, mutta niiden kautta tutustuin hänen kokopitkiin elokuviinsa. Parrasvalot on Chaplinin myöhäisimpiä toteutuksia ja – harmi kyllä – hieman taka-alalle tuupattu klassikko.
Eletään Lontoossa ensimmäisen maailmansodan alkuaikoja. Entinen klovni Calvero (Chaplin) pelastaa nuoren Therezan (Bloom) itsemurhayritykseltä ja ottaa tämän hoivattavakseen. Epäilysten välttämiseksi he sopivat esittävänsä avioparia. Thereza paljastuu balettitanssijaksi, mutta hänen jalkansa eivät järkytyksen vuoksi enää kanna. Calvero kuitenkin uskoo toivoa vielä olevan ja alkaa kuntouttaa tyttöä, jotta tämä pääsisi takaisin ammattinsa pariin. Kun tuloksia syntyy ja klovnikin saa takaisin elämänhalunsa, kuvioihin saapuu yllättäen Therezan entinen rakkaus, jolla on oma osansa kolmiodraaman synnyssä.
Parrasvalojen synkähkö juoni on luultavasti syynä siihen, miksi sitä ei nosteta Chaplinin suurten komedioiden rinnalle. Chaplin kuitenkin pyristeli tavanomaisista raameistaan pois arvokkaasti ohjatessaan välillä jotain hieman poikkeavaa – vaikka toisaalta kyllähän hänen aiemmastakin tuotannostaan löytyy draaman rippeitä. Pieni knallipäinen kulkuri on jätetty kauas taakse, mutta Chaplinin nerous on nyt liitetty hieman henkilökohtaisempaan hahmoon, eikä sitä päätöstä voi moittia.
Parrasvalot on tavalliseen tapaan huolella ja kunnianhimolla tehty elokuva. Näyttelijät ovat aikansa huippunimiä ja pitävät päänsä pystyssä ylivoimaisen pääosanesittäjän rinnalla. Musiikki on lumoavaa ja elokuvan ulkoasu säväyttää kauneudellaan. Parrasvalot koskettaa syvääkin syvemmältä: se itkettää ja naurattaa samanaikaisesti ja antaa aihetta ihmiselämän kiemuroiden pohtimiseen. Viisi tähteä on ehdoton minimi, jonka tälle voi myöntää.
