Onko helppoa omata persoonassaan piirre jota muut paheksuvat? Entä mitä jos päättäkiin että kyseisen jutun puolesta perustaa liikkeen joka värvää jäsenekseen omanlaisiaan kyseisen piirteen omaavia henkilöitä, ja jatkaa rankkaa taistelua elämästä ja kuolemasta (tällä ketaa kirjaimellisesti!) taistelee tiensä muiden ihmisten sydämiin? Lopulta paatuneinkin kyynikko ymmärtää fobian järjettömyyden ja empatiat ovat kokonaan valtaväestön vallassa. ”Elämä on ihmisen parasta aikaa” toteaisi varmaan tällä hetkellä eräs nimeltä mainitsematon mäkiveteraani, mutta oliko näin Harvey Milkin kohdalla? Vai aiheuttiko hänen kuolemastaan alkanut perintö sen, joka on vaikuttanut nyky-yhteiskunnan menoon, edes hieman suvaitsevaisempaan suuntaan? Milkin elämästä kertoo tarinan melko epätasaisen uran tehnyt Gus Van Sant, joka on tällä kertaa luonnut varsin hienon teoksen.
Harvey Milk (Sean Penn on seksuaallisesti itsestään varma oleva henkilö, joka kaiken näköisten sattumien kautta onnistuu päätymään San Fransiscon kaupunkivaltuustoon, ja täten on ensimmäinen julkisesti avoin homoseksuaali politiikko. Milk aloittaa myös erilaisuuden puolesta taistelemisen ja saakin pian vahvan arvostuksen seksuaalivähemmistöpiireissä, mutta yksityiselämässä ei mene kovin hyvin.. Poikaystävä on erittäin heikkohermoinen, ja jopa itsetuhoinenkin. Lisäksi vaikeudet lisääntyvät kun Milkille tulee vastakkaiselta taholta täysin erilaiset moraaliarvot omaava ex-poliisi Dan White (Josh Brolin), joka ei ainakaan helpota Milkin asemaa.
Milk on melko perinteinen Hollywood-leffa, mutta ainakin omasta mielestäni, se tuo sanomansa esille varsin asiantuntevalla ja ammattitaitoisesti toteutetulla asiaan kuuluvalla tuntemuksella. Parhaimmillaan Milk onnistuu jopa olemaan koskettava, ja aiheuttamaan aivotoiminnassa kovaa vipinää ajatusten noustessa pintaan, Pahimmillaan se voi toki olla homojen pelkäksi puolustukseksi tehty räpellys. On myönnettävä kyllä että itse joudun kyllä tällä kertaa kuulumaan tuohon ensimmäiseen ryhmään, sillä sitä sanoinkuvaamatonta elokuvissa parhaimillaan ilmenevää fiilistä kyllä tästä löytyy (ja vähän enemmänkin).
Huolekkaasti ja moniuloitteisiksi kirjoitetuja hahmoja Justin Lance Blackin muutenkin niin hienosti sepitetyssä (kaiken lisäksi oskulla palkitussa!) kässärissä tukevat tietenkin vahvat näyttelijäsuoritukset, vaikka kaksi heistä nouseekin yli muiden. Oscarin ja lukuisia muita elokuva-alan arvostettuja palkintoja -ja ehdokkuuksia roolistaan nykäissyt Sean Penn tekee karikatyylejä joksenkin hyväksi käyttävän, mutta energisen, voimakkaan ja täysin maneerittoman roolisuorituksen elämässään haikailevana ja ahdistusta tuntevana, mutta itsestään varmana olevana Harvey Milkinä. Itse olisin kuitenkin tällä kertaa myöntänyt Mickey Rourkelle kultapojun erinomaisesta työstään Wrestlerissä, mutta eipä voi sanoa että se laukaus olisi tällä kertaa niin kauaksi maalitaulusta osunut. Toinen shown tähti on tietenkin palkinto-gaaloissa ainoastaan ehdokkuuksilla näppejä nuolemaan jäänyt, sekä No country for old menissä ja W:ssa antisankarirooleillaan ihastuttanut ja vihastuttanut Josh Brolin. Hän tekee Dan White hahmostaan tottakai kieron ja häikäilemättömän homofoobikon, mutta myös rauhallisen, vaatimattoman ja jollain tavalla jopa sympaattisen perheenisän. Sivuosista voi bongata näyttelijäurallaan jyrkässä nousussa olevan Emile Hirchin ja James ”Harry Osbron” Francon.
Milk on traaginen ja totuudenmukainen, mutta pienoisella poliitikon arjen huumorilla lämmitetty, tunteisiin ja ajatuksiin vetoava katsaus mieheen joka tiesi koko ajan mitä todella on. Homofoobikoille tai muuten aihetta kohtaan vastenmielisyyttä tunteville en tätä suosittelisi, mutta sellainen joka haluaa oppia uutta elämästä tai tykkää ylipäänsä hyvistä laatudraamoista voi kyllä painua sinne videvuokraamoon tai kauppaan, ja nostaa ne aivot sieltä on/off asennosta siihen suure tunnetasoon, ja valmistautua ankeaan, mutta nautinnolliseen kokemukseen.
