Henkilökuntaa vähentäessä kenkää saanut museon yövartija Sam Baily (John Travolta) tulee katkerana vaatimaan duuniansa takaisin haulikon ja dynamiittia sisältävän urheilukassin kera, mutta järjestääkin vahingossa itsensä liemeen ampuessaan hätäpäissään museon työntekijän (eipä taida olla ensimmäinen kerta kun Travoltalla ase laukeaa vahingossa ). Tilanteen nähden Matti Nykäsen aivoilla varustettu duunari katsoo parhaaksi laittaa pystyyn panttivanki(melo)draaman. Yksi hänen vangeistaan on Max Brackett (Dustin Hoffman), aikansa elänyt toimittaja, joka yrittää järjestää asiat parhaaksi jokaisen kannalta.
Yksinoikeudella-nimellä varustettu leffa sisältää ennakkoon mielenkiintoiset puitteet. Hyvin tehdyt panttivankijännärit ovat usein meikäläistä kiinnostavia (esim. Jacksonin ja Spaceyn mainio Neuvottelija), eikä pari tunnettua naamaa elokuvan pääosiin ole ollenkaan haittaava juttu. Itse asiassa filkan ohjaus hahmojen kannalta on poikkeuksellisen mukavasti toteutettu, sillä leffa alkaa Hoffmanin johdattelemana, mutta panttivankitilanteen alkaessa pallo siirretään lähinnä Travoltalle.
Mikä Mad Cityssa sitten mättääkin on sen aluksi mielenkiintoiselta vaikuttava käsikirjoitus. Tapahtumat junnaavat tuskastuttavan pitkästi välillä paikallaan, eivätkä missään vaiheessa polje kunnolla eteenpäin. Pari vankia päästetään museosta tilanteen alkupuolella pois ja sen jälkeen leffan hahmot pysyvätkin sitten vain sisällä tai ulkona. Panttivankileffojen jännityshän usein piileekin siinä, että ketkä pääsevät ulos ja mitä vastaan tai tekevätkö poliisijoukot kommandokäyntejä rakennukseen. Sen lisäksi elokuva ei pääosamiehiä lukuun ottamatta syvenny yhteenkään muuhun hahmoon sen enempää. Ei oikeastaan ihme, että elokuvan kirjoittajat Tom Matthews ja Eric Williams ei leffaa ennen eikä jälkeen ole teattereihin menneitä filmejä päässeet kirjoittamaan.
Jotain on näyttelijäpuolestakin sanottava. Travoltan voin rehellisesti lukea yhdeksi lempinäyttelijöistäni ja samaa voisi oikeastaan jo sanoa Hoffmanista. Yksinoikeudella on kuitenkin raina, jossa kumpikaan ei kunnolla loista. Travoltan tilanne on ainakin selvästi päinvastoin, ehkäpä miehen huonoin roolisuoritus tähän mennessä. Mies on urallaan esittänyt yhtä jos toista toisistaan poikkeavaa hahmoa, mutta hepun asenteesta olen aina pitänyt. Jollain tavalla sanavalmiitten ja coolejen henkilöiden jälkeen ei häntä voi näin simppelin miehen rooliin laittaa. Vika ei mielestäni ole näyttelijän taidoissa vaan homma on vähän sama kun laittaisi Clint Eastwoodin esittämään drag queenia. Hoffman saa sentään jotain särmää hahmoonsa, mutta kuten jo aiemmin vähän vihjaisin, ei tämäkään mies ihan vireessä ole. Sivunäyttelijöistä vain sen verran sanon, että tekijät eivät osanneet käyttää Blythe Danneria ja Ted Levinea oikein. Harmittavan pieniksi heidän osat jäivät.
Parasta leffassa onkin sen satiirimainen ote aiheeseen. Tällä kertaa kohteena on vielä asioita paisutteleva ja alati mieltään vaihtava media. Välillä Bailysta leivotaan kansallissankaria kun taas tuntia myöhemmin miestä haukutaan läpeensä pahaksi. Sanoisin että todella hyvin hieman sivujuonena toimivan satiirin luomisessa on onnistuttu.
Loppuun on vaikea sanoa enää mitään kreikkalaisen Costa-Gavrasin tuntemattomaksi jääneestä Mad Citysta. Suosituksista voin sen verran vain sanoa, että katsokoon jos kiinnostaa, ehkä johonkuhun voi tämä kolahtaa kovempaa kuin meikäläiseen. Ihan peruskeskitasoa.
nimimerkki: JohnRambo
