Ollaan 1800-luvun Lontoossa. Muuan herra Bytes kiertlee friikkisirkuksissa ”aarteensa” John Merrickin eli elefanttimiehen kanssa. Merrick kärsii synnynnäisestä sairaudesta, jossa hänen keho on kasvaimilla ja ruumiinosat ovat pahasti turvonneita ja hänen toinen kätensä on täysin käyttökelvoton. Bytes on julma ja erittäin ahne ja hän kohtelee Merrickiä kuin maapallon alhaisinta ja niljakkainta olentoa, eikä tunne minkään näköistä vääryyttä teoistaan. Bytes tienaa rahaa näyttämällä tätä ”friikkiä” yleisölle, jotka haluavat tuntea hyytävän kauhun väreet. Yleisö halveksuu Merrickiä, eivätkä hekään anna hänelle minkään näköistä arvostusta tai positiivista huomiota. Asiat muuttuvat kun tohtori Frederick Treves näkee Merrickin ja vaatii Bytesilta saada tutkia Merrickiä. Vasta Trevesin väliintulon jälkeen ihmiset oppivat huomaamaan, että Merrickin karmivan ulkokuoren alta paljastuu älykäs ja lempeä ihminen, joka ei ulkonäkönsä lisäksi omaa mitään eläimellistä. Todellisuudessa vaikuttaa lopulta siltä, että Bytes on lähimpänä jonkin eläinkunnan edustajan tasoa, eikä suinkaan Merrick.
David Lynch, tuo nykyaikaisen surrealismin merkittävin nimi ja allekirjoittaneelle paras elossa oleva ohjaaja osoitti toisella pitkällä elokuvallaan, Elefanttimiehellä, ettei häntä tule aliarvioida kun puhutaan kauniista, koskettavasta ja ennen kaikkea kypsästä elokuvasta. Elefanttimies on sanan mukaisesti uskomaton elokuva. Sen mustavalkoinen kuvaus ja loistelias musiikki kumpuavat haikuutta ja suru tulee raavaammallakin miehellä hyvin äkkiä puseroon. Elefanttimies ei suinkaan ole Lynchin paras elokuva, mutta siitä huolimatta se lähentelee täydellisyyden rajoja.
Tositapahtumiin perustuva tarina on kuvattu upeasti 1800-lukulaista tyyliä jäljitellen ja Lynch heittelee tavaramerkkejään katsojan ihmeteltäväksi useampiakin kappaleita. Teollisuusmelua on taustalla suurimman osan elokuvan kestosta, tyyliteltyä ja jopa kaunista savua, unenomainen kerrontatyyli ja outoja ihmisiä. Mitä muuta Lynch-leffalta voi odottaa? Likaiset jalkakäytävät ja ainiaan savuavat tehdaspiiput kuvaavat ihmismielen suvaitsemattomuutta ja maailman likaisuutta, harmautta ja kylmyyttä erinomaisesti. Eli symboliikkaa on luvassa suurin määrin, kuten kaikissa muissakin Lynch-leffoissa. Vaikka Elefanttimiehellä on jopa selkeä loppu ja alku, eikä se sisällä mitään yliluonnollista tai surrealistista, Lynchin kädenjäljen tunnistaa kuitenkin helposti.
Ennen Elefanttimiestä Lynch oli tehnyt vain yhden kokopitkän elokuvan, Eraserheadin, joten oli jopa melkoinen riski antaa näin suuri hanke Lynchin harteille. Mel Brooksin ansiosta Lynch sai toteuttaa Elefanttimiehen itsensä näköiseksi ja käytössäkin oli huomattava määrä valuuttaa verrattuna muihin Lynchin tekeleisiin. Elefanttimies ponnautti Lynchin suuren maailman tietoisuuteen, ja Lynch sai tunnustusta muun muassa parhaan ohjaajan oscar-ehdokkuudella. Toistaiseksi Lynch on saanut kyseisen ehdokkuuden vain kolmesti, seuraavan kerran kuusi vuotta myöhemmin Blue Velvetillä (jota tällä hetkellä henkilökohtaisesti pidän parhaana Lynch-elokuvana) ja myöhemmin vuoden 2001 Mulholland Drivella. Elefanttimies on siitä erikoinen Lynch-leffa, että se sai lähes koko maailman kriitikot ja vieläpä yleisön puolelleen. Onkin huutava vääryys, ettei Elefanttimies kahdeksasta oscar-ehdokkuudestaan huolimatta voittanut yhtään oscar-pystiä. Robert Redfordin debyyttiohjaus Tavallisia ihmisiä voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin tuolloin, johon Mel Brooks totesi osuvasti suurin piirtein näin: ”Vuosien saatossa Tavallisia ihmisiä tulee olemaan vain visailukysymys, kun taas Elefanttimies tullaan muistamaan aina.”
Elefanttimies on elokuvallinen merkkiteos, joka on klassikkoasemansa ja 8 Oscar-ehdokkuuttaan ansainnut paremmin kuin hyvin, vaikka myös voittoja olisi kaivattu. Lynchin ohjaus on varmaa kuin peruskallio, näyttelytyö on loistavaa, musiikki ja kuvaus ovat esimerkillisen loisteliaita. Loppupeleissä en Elefanttimiehestä keksi ainuttakaan pahaa sanaa ja eiköhän sekin jo kerro jotain.
Elefanttimies on mestariohjaaja David Lynchin kypsin elokuva ja kenties kaunein ja koskettavin elokuva, jonka olen ikinä nähnyt. Elefanttimies on näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin epä-lynchmäinen, mutta siitä huolimatta uskomattoman kaunis ja tyystin ajaton elokuva, jonka varmistaa mestarillisesti toteutettu mustavalkokuvaus. Värillisenä Elefanttimiestä ei voisi kuvitellakaan, silloin ei sen visuaalisuus pääsisi ollenkaan oikeuksiinsa. Yksi aikamme upeimmista elokuvista, joka tulee säilöä tuleville sukupolville, jotta hekin näkisivät jotain tavattoman kaunista kaikessa rumuudessaan ja synkkyydessään. Ihan koko perheen elokuva Elefanttimies ei ole, muttei kuitenkaan sisällä esimerkiksi Lost Highwayn tapaan paljon seksiä, verta, väkivaltaa ja kauhuelementtejä. Elefanttimies on monenmoisia tunteita ja suuria ajatuksia herättävä todellinen mestariteos, joka tulisi vähintään jokaisen erilaisuutta vieroksuvan ihmisen ja todellisen elokuvataiteen ystävän nähdä.
Näin 26 vuotta Elefanttimiehen valmistumisen jälkeen voin todeta, että se vain paranee vanhetessaan ja on yhä edelleen ja tulee aina olemaan ajankohtainen.
”I am not an animal! I am a human being! I…am…a man!”nimimerkki: The Wolf
