Postimies soittaa kahdesti, mutta Shrek tulee töristen ja öristen jo neljättä tai viidettä kertaa. (Viidettä, mikäli 30 minuutin jouluelokuva lasketaan mukaan.) Jätin seikkailujen kolmas osa oli selkeä pettymys, vaippahousuista kaavittu löyhkäävä jämä. Sen perusteella neljänneltäkään ei voi siis suuria odottaa. Shrek ja ikuinen onni tekee kuitenkin katsomossa istumisesta jotakin muuta kuin kärsimysnäytelmää.
Aikaisempien Shrek-leffojen tapaan Shrek ja ikuinen onni hyödyntää satuklassikkojen hahmoja ja juonenkäänteitä. Jo hyväksi todettuun tyyliin nämä ainekset ja jonkinlainen läntisen maailman nykyrealismin tiraus on ravistettu sekaisin kuin herra Bondin martini. Tällä kierroksella Shrekiä tarjoillaan 3D-laseissa. Tuoko kolmas ulottuvuus sitten tähän elokuvaan mitään oleellista lisää? Eipä oikeastaan. Välillä joku tavara lentää kohti katsojaa kesken menevimpien kohtausten, mutta lopulta kolmas ulottuvuus on tässä leffassa yhtä turha lisuke kuin edellinen raina, Shrek kolmas, on koko leffasarjassa.
Vihreän jätin tielle on tällä kertaa pyritty kasaamaan yhtä suuria ongelmia kuin koko elokuvasarjan ensimmäisessä ja lyömättömimmässä osassa. Tekijöillä on löysän ja hutiloiden rustatun kolmososan jälkeen ollut selvä tahto palata perusasioiden pariin ja todistaa yleisölle, ettei Shrekin nimellä haluta myydä ihan mitä tahansa. Vieläkin porukka olisi voinut petrata, sillä jopa lastenelokuvaksi Shrek ja ikuinen onni tarjoaa turhan monta kohtausta, joissa henkilöhahmot toteavat ääneen muutenkin havaittavissa olevia asioita. Lisäksi elokuvan rytmi voisi olla paikoin tiukempi. Esimerkiksi aivan tarinan alussa oleva Shrekin ja hänen perheensä yhteiseloa kuvaava kohtausten joukko kaipaisi tiivistämistä. Nykyisellään se ajaa katsojan muuttumaan vihreäksi ärjyksi ja liki repimään paidan päältään.
Shrek-saagan viimeisen elokuvan anti on kokonaisuudessaan silti viihdyttävä. Kun koti-isän rooli alkaa ahdistaa suon jättiä, apuun rientää Trolli-nuken kaksoisolennolta näyttävä Tittelintuure. Kiero pikkuäijä lupaa Shrekille päivän ilman pehmoilua ja vaipparallia, mutta anastaa tötterökorvan avulla itselleen satumaan herruuden. Kun Tittelintuuresta tulee kingi, hyvinvointivaltio köhii kohta henkitoreissaan: kaunis metsä on kadonnut savuna ilmaan ja kansa on niin epätoivoista, että eräs puinen poika on jopa valmis myymään isänsä. Shrek on menettänyt kaiken ja joutuu näin ollen aloittamaan tyhjästä.
Kotimainen äänityöskentely on jälleen liki moitteetonta – vain joissakin harvoissa kohdissa nopeasti puhekielellä sopotetut repliikit puuroutuvat vaikeaselkoisiksi. Toisaalta, ääni tulee kuitenkin silloin, kun huulet heiluvat. Samuli Edelmann tekee tasalaatuista työtä Shrekinä, mutta elokuvan riemukkaimmat repliikit on kirjoitettu Jukka Rasilan Aasille ja Heikki Sankarin Saapasjalkakissalle, jotka revittelevät nautittavasti. Jos tämä tosiaan on viimeinen Shrek-seikkailu, päätöstä voi kehua kunnialla toteutetuksi – vaikkakin lopulta taas pitkälti vanhan kierrätykseksi.
