Joidenkin järkyttävien kauhuelokuvien shokeeraavuutta on joskus pyritty lieventämään kehottamalla katsojaa toistamaan mielessään, ”se ei ole totta, se on vain elokuvaa, se ei ole totta, se on vain elokuvaa”. Iraninsukuinen amerikkalaisohjaaja Cyrus Nowrasteh käyttää teoksessaan aivan päinvastaisia tehokeinoja.
Ranskalainen toimittaja matkustaa Iranin syrjäseudulla, mutta hänen autonsa hajoaa ja menee siksi kysymään apua lähimmästä kylästä. Ilmapiiri kylässä on näennäisen vastaanottavainen ja vieraanvarainen, mutta kylän asukkaiden käytöksessä on aistittavissa myös tietynlaista hermostuneisuutta ja varautuneisuuden tunnetta.
Mies saa apua, mutta eräs kylän nainen, Zahra, kiinnittää miehen huomion ja kutsuu tämän juttelemaan kanssaan. Zahralla on paljastettavanaan salaisuus, jonka toimittajamies on tuleva levittämään maailmalle. Naisen mukaan paholainen vieraili edellispäivänä kylässä. Elokuva etenee alusta alkaen hyvin uskottavalla ja varman realistisella otteella, itseasiassa niin uskottavasti, että katsoja voisi luulla tämän kaiken olevan totta. Ja niin se onkin.
Naisen kivitys kertoo viiltävän iskevästi ja likaisia
yksityiskohtia peittelemättömästi tarinan naisesta nimeltä Soraya, jota vastaan tekaistiin syytteitä ja niiden perusteella tuomittiin brutaaliin ja tuskalliseen kuolemaan kivittämällä. Pääpiruna sairaassa tapahtumasarjassa oli hänen oma miehensä Ali, joka itse kävi huorissa ja pröystäili ja lisäksi halusi päästä eroon vaimostaan. Monet Sorayan ystäviksi ja hyviksi naapureiksi luulemat ihmisetkin paljastuvat lopulta maallisen järkensä hukkaaviksi aivopestyiksi pedoiksi.
Naisen kivitys ei ole elokuvateknisesti millään tavalla mullistava, mutta säästelemättömästi ihmispahuudesta kertovana raporttina se puolustaa paikkaansa täydellisyyteen yltävien teosten joukossa. Väkivallan kuvauksena se liikkuu samalla tasolla kuin Gaspar Noén Irréversible ja Lars von Trierin Antichrist, joskin aiheensa takia Naisen kivitys on ymmärrettävästi suoraviivaisempi, ei kuitenkaan yhtään vähemmän mieleenpainuvampi.
Juonenkulun ennalta-arvattavuus on tällä kertaa tietysti täysin yhdentekevää, koska ohjaajan pääasiallinen tarkoitus on ollut tuoda oikeasti joskus eläneen naisen kokema nöyryytys ja koko kehoa ja mieltä ravistellut tuska sellaisenaan valkokankaalle. Siinä on onnistuttu niin vaikuttavasti, että katsoja saattaa jossain vaiheessa huomata kuin penkkiin liimattuna ja liikkumattomana tuijottavansa hämmästyneenä valkokankaalla riehuvaa paholaisen työtä.
Kivityskohtaus on niin uskottava ja shokeeraava, että eräät katsojat valittivat näytöksen jälkeen päänsärkyä. Huomasinpa vielä, että kun kivet lentelivät suoraan kohti kameraa, eräät katsojat yrittivät jopa ”väistää” kiviä, vaikka istuivat aivan turvassa katsomossa. Se kertoo jotain tämän filmin, ja ylipäätänsä elokuvataiteen voimasta.
Tapaus sattui 1980-luvulla Iranin islamilaisen teokratian syrjäseudulla, jossa Shaahin vallan kaaduttua naisten asema on kaikista heikoimmillaan. Miehet hallitsevat kaikkea eikä naisia kuulla, koska sitä ei väärin Jumalan sanaa tulkitsevat mullahit salli.
Ohjaajan mukaan Iranissa ei enää nykypäivänä ole käytössä tämäntapaista teloitustapaa, mutta elokuvassa myös muistutetaan, että monessa maailman kolkassa vastaavanlaiset julmuudet ovat edelleen arkipäivää. Millaisia muutoksia vaadittaisiinkaan, jotta tämä inhimillinen julmuus saataisiin loppumaan? Sitä voidaan kuvitella, mutta siihen se tosiasiassa valitettavasti jääkin, eli kuvitteluksi, ellei sitten jostain löydy yllättävää henkistä kapasiteettia suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Ainoa asia, mitä niin puhtaasta ja viattomasta Sorayasta on enää jäljellä, on hänestä oikeasti olemassa oleva 9-vuotiaana otettu valokuva, mitä on hankala katsoa liikuttumatta. Pienenpieni kevennys on säästetty loppuun: ohjaajan itsensä sanoin elokuvassa tuodaan lopussa esille se toivonpilke, mitä oikeassakin elämässä aina on, oli pilvi ympärillä miten musta tahansa. Jos ei muuta, niin ainakin tietyt tekopyhät murhaajat ovat nyt joutuneet päivänvaloon.
