Uusi sodankäynnin muoto lentokoneiden avulla ei ollut aluksi samaa veristä teurastusta kuin Ensimmäinen Maailmansota itsessään oli. Nuori vapaaherra Mannfred von Richthofen (Matthias Schweighöfer) on kunnostautunut hävittäjälentäjä. Hän sotii ilmassa olosuhteiden muuttuessa sodan edetessä ja toverieja kuolee. Hänen veljensä Lothar (Volker Bruch) liittyy samaan lentueeseen ja on raivokkaampi asenteeltaan. Psykologisena sodankäyntinä Mannfredin lentokone on kirkkaan punaiseksi maalattu. Sairaanhoitaja Kate Otersdorfilta (Lena Headey) oppii etuoikeutettu aristokraatti ankaraa totuutta sodankäynnin pahimmista piirteistä, keisari Vilhelm II (Ladislav Frej) taas on viiksekäs [I]pickelhauben[/I] käyttäjä ja lyhyen aikaa ehtii Richthofen tekemään ystävällistä kontaktia brittiläisen kapteeni Brownin (Joseph Fiennes) kanssa ja sotaonnen ollessa huono ja haavoittumisenkin painaessa käy lopulta huonosti.
Punainen Paroni on ilmailun legenda. 80:n ilmavoiton sankari joka ei ollut mikään monokkelinen hunni, vaan nuorukainen jonka ei pitänyt partaansa ajaa kuin viikottain. Nikolai Müllerschönin ohjaama elokuva saa pisteet oikean ikäisestä paronista joka kuvataan hyvin inhimillisellä, tarkalla tavalla ja jättää myytin sikseen. Mukana on tietysti muutamia raivokkaita ilmataisteluita Fokkereiden ja Sopwithien välillä.
Matthias Schweighöfer omaa oikeaa karismaa rooliinsa, mikä tuo esille paitsi vapaaherra-Richthofenin etuoikeutetun taustan myös hänen realistisen asenteensa ja kylmän rohkeuden. Harmillista kyllä käsikirjoitus keskittyy pääasiassa Mannfredin henkilökohtaiseen ponnisteluun sodassa jättäen hänen roolinsa komentajana ja taktikkona hyvin vähäiseksi. Lena Headeyn kanssa Schweighöfer tekee vankkaa työtä.
Hyvistä näyttelijöistä ja toimivasta ulkoisesta olemuksesta huolimatta on kokonaisuus harmillinen pettymys. Jostain oudosta syystä Müllerschön on päättänyt kuvata saksalaisten tekemän elokuvan saksalaisesta englanniksi, mutta se ei ole mitään sietämätöntä. Pahempi heikkous on juurikin käsikirjoituksessa mikä ei oikein onnistu kuvaamaan vapaaherra-Richthofenia sopivalla tavalla. Se ei kuvaa häntä etuoikeutettuna hurjapäänä jolla kuitenkin oli aivoja vaativaan ja vaaralliseen tehtävään eikä myöskään jalona kamppailijana viimeisen päälle typerässä rähinässä.
Aihepiiri on hyvä ja tekijätkin oikeasta maasta ja kyvykkäitä, joskin lopputulos on paha pettymys lähes kaikilla tavoilla. Toiminnan osuus on vähäinen ja henkilödraama jää monin paikoin pinnalliseksi.
