Olipa kerran kyvykäs aloittelija joka eksyi tieltä. Ennen suurta menestystään joka sai hänet eksymään hän ohjasi pienen ja kulttikelpoisen scifin ja yllä mainittua yllättävää suurmenestystä pienemmän yllätysmenestyksen. Tuo aloittelija oli George Lucas ja pienempi yllätysmenestys on nuorisokuvaus [I]American Graffiti.[/I] Se on esittävä seinämaalaus lyhyestä hetkestä aikaa.
Epämääräisessä juonessa ajellaan autolla pitkin poikin kaupunkia, kaahataan, tehdään jäynää, oleksitaan ja yritetään päästä kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Curt (Richard Dreyfuss), Steve (Ron Howard), Terry (Charles Martin Smith) ja John (Paul Le Mat) ovat jonkinlaisia päähenkilöitä ja viimeksi mainittu joutuu olemaan lapsenvahtina Carolille (Mackenzie Philips) ja muutakin ajankuvaa on luvassa. DJ (Wolfman Jack) papattaa juttua ja Bob Falfa (Harrison Ford) on uhkaavana.
Ajankuva on erinomainen. Optimistisemman ajan kromihirviöt ovat tarpeistona ja saman ajan huolesta vapaa rock’n roll säestää kasvukertomusta joka ei ole kasvukertomus. Se on vain mielikuva, kaihoisa muisto ajasta jota elokuvan tekoaikaan ei ollut olemassa kuin muistoissa. Tämän kaihomielen takia se ei ole kovinkaan jämäkkä tai dramaattinen, mutta siinä on kiistatonta lämpöä, hauskuutta ja elävyyttä. George Lucasin kyky ohjata [B]ja[/B] kirjoittaa on kiistattomassa huipussaan, vaikka täydellinen elokuva ei kyseessä ole. Juonet jäävät harmillisen irrallisiksi ja tarkoituksettomiksi, mutta tämä ei olekaan juoneensa perustuva elokuva, sillä mukana on hienoja kohtauksia ja letkautuksia.
Pääroolien kvartetti esittää omat hahmonsa hienolla laadulla. Richard Dreyfuss on epäilevä Curt jonka elämä on muuttumassa dramaattisesti ja Ron Howard antaa hyvää kontrastia häneen henkilönä joka huomaa jotain ilmiselvää. Paul Le Mat tarjoilee machon keskipisteen joka kylläkin joutuu sietämään todellista piikkiä lihassa. Charles Martin Smith on olemukseltaan jossain olmin ja lievästi yli-itsevarman hamsterin puolivälissä, mutta nelisilmäisin olmi on myös onnekas. Hän on myös hykerryttävän huvittava ja se on katsojalle tärkeintä.
Vähemmän tärkeissä rooleissa resuaa yhtä vakuuttava joukko näyttelijöitä ja se onkin hyvä asia. Koko elokuva muuttuu kokonaisemmaksi ja kiinteämmäksi mikrokosmokseksi missä on hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä ja muutamia erinomaisia hetkiä jotka jäävät muistiin. Katsojille ja elokuvahahmoille.
Näin tämän elokuvan sisällä lymyilevän kauneuden ja merkityksen, mutta sen laahaava ja epätasainen rytmi nakersi kovasti sen viihdyttävyysarvoa.
