Bryan Singerin ohjaama X-Men oli aikoinaan se sarjisleffa, joka lätkäisi Arsi T. Elokolikkoa päin pläsiä sillä lailla, että usko koko genreen palautui kertaheitolla. Taisi poskiin jäädä wolverinemaisesti syvät raapaisunjäljetkin.
X2 on loogisesti, vaikka nimi muuta väittäisikin, X-Menin entistä mahtipontisempi jatko-osa. Puikoissa on edelleen jo vuonna 1996 Epäillyillä kaikkien leffafanien mieliin itsensä lyönyt Singer, joka on myös osallistunut itse käsikirjoituksen kynäilyyn. Ja vaikka sisälläni asuva (ei Arla-lehmä, vaan) kriittisesti kassamagneettien jatkiksiin suhtautuva peikko tahtoisikin sanoa, että X2:n kässäri ja tarina olisivat dollarinkiillon alle jäänyttä suttua, niin en voi moista väittää. Päinvastoin, kyseessä on jälleen mitä onnistunein elokuva.
X-Men pyyhki jo avausosassaan nössöillä Peter Parkereilla lattiaa ja nauroi Batmanin nahka-asun suohon, mutta vakioveikkaushenkisesti nimetyssä kakkososassa sitä menoa vasta piisaakin. Jos sisäisiä sequel-kriitikkoja potkitaan päähän kuin pahisklaanilaisia konsanaan, niin sitä sisäistä scifi-nördeä hemmotellaan senkin edestä. Henkilögalleria vaikuttaa alussa ontommalta kuin odottaa saattaisi, toisinsanottuna siltä, että kyseessä ei ole kauhean itsenäinen leffa, vaan alle tarvittaisiin X-Menin hahmoesittelyt. Näin ei kuitenkaan ole, pitkä leffa vaan syventää osaa hahmoista hitaanlaisesti. Toki esim. mainion Anna Paquinin osa on tällä kertaa paitsi täyteläinen, myös täytemäinen. Söpistelystä olisi voitu napsaista pari kohtaa pois ja lisätä osuutta päätaistoissa.
Wolverine eli ahmapulkkarinen Hugh Jackman jatkaa siitä mihin X-Men päättyi. Toisin sanoen hän on se henkilö, joka ahdistaa hämikset ja muut superherot karismallaan huoneen perälle kyyristelemään. Ja kun rinnalla jatkaa valovoimainen muu kaarti, niin X2:kin on varsinaista elokuvanannaa. Patrick ”Jean-Luc Picard” Stewart, Ian McKellen entistä hurjempana, Famke Janssen… lista on kertakaikkisen komea. Aina samanlaista ristiriitaista kunnioitusta rooleissaan herättävä Bruce Davison pistäytyy ruudussa tälläkin kertaa ja Alan Cummingin hurjasti maskeerattu, saksalaisaksenttinen Kurt Wagner –mutantti on onnistuneimpia lisäyksiä eepokseen. Lisäystä kokee myös ykkösosan pahvisin ja turhin hahmo Storm. Aiemmin vain Halle Berryn kurveihin perustunut hahmo saa jonkinmoista sisältöä, joskin pysyttelee silti turvallisesti sivuhahmona.
Juoneltaan X2 on paitsi perinteistä sarjishöttöä suurine tunteineen mutta myös tehokkaasti pari kertaa suuntaa kääntävää elokuvakerrontaa. Jos negatiivisia asioita keräillään, niin loppuhuipennuksen ajoitus ei ole aivan kohdillaan: Wolverinen ja Deathstriken kamppailun jälkeen kun mikään ei oikein tahdo tuntua miltään. Toisaalta hieman erilainen tarinankohokohtajaksotus luo eroa muihin tylsyyteen vajoaviin kanssakilpailijarainoihin.
Monille faneille tarinan alkuasetelma, jossa värikäs sankarijoukko joutuu heti liittoutumaan verivihollisensa Magneton puolelle, on jo liikaa, mutta tällä suunnalla se luo omat jännitteensä positiivisissa merkeissä. Introkohtaus on sekin aluksi vaikea nieltävä, mutta teleporttaajaselityksineen jopa ymmärrettävä. Joskin tämän tasoisissa scifistelyissä ”ymmärrettävä” ei ole se kaikkein oleellisin sana. Vauhdikas, viihdyttävä ja kiehtova ovat niitä tärkeämpiä ja osuvimpia laatusanoja tällä kertaa.
X2:n meriiteiksi voidaan laskea sekin, kuinka nopeasti se onnistui selättämään ensimetreillä heränneet ja suureksi osaksi pahasta ennakkoasenteesta johtuneet epäilykset. Parin ensimmäisen kohtauksen sitä hekottelee, että mitä Wolverine nahkarotsissa duunailee keskellä hankia, ja vartti myöhemmin sitä istuu jo nokka töllön ruudussa kiinni ja miettii, kuinka upealta tämä tehostepaketti näyttäisikään leffakankaalta. Puolentunnin kohdalla X2 on vienytkin jo mukanaan.
Vaikka tehosteita piisaa, ne eivät ole pääosissa siinä määrin, mitä kehnoimmissa sarjisviritelmissä. Osa menosta on hurjaa efektimättöä, mutta, aivan kuten samantyylisesti päin naamaa potkineessa V for Vendettassakin, hyvin kerronnan sekaan sopivaa ja korniutta välttelevää mättöä. Erilaisuutta edelleen käsittelevässä teemassa komediaakaan ei ole unohdettu, vaan esimerkiksi kohtauksessa, jossa Bobby The Iceman astuu ulos ”mutanttikaapista”, on paljon ironiaa.
Mitä sitä sitten sanoisi muuta kuin, että ooops… Singer ja Äksämiehet tekivät sen taas. Cool tunnelma, tähtisikermä värikkäissä rooleissaan ja sarjisleffalle epätyypillisesti myös tarina ovat sen verran rautaista (vai jopa Adamantium-pitoista) kamaa, että viihtyvyys on taattua. X-Men ottaa myös tukevan askeleen kohti merkittävimmän scifi-seikkailuleffasarjan kunnioitettua titteliä. Nyt ne wolverinemaiset raapaisujäljet ovat syvällä, syvällä sielussa asti.
