Wes Anderson ei ole itselleni kaikista tutuin ohjaaja, mutta nähtynä on silti pari miekkosen tekemää elokuvaa. Kolmen veljeksen roadtrippi Intiaan elokuvassa Darjeeling Limited (2007) upposi hyvin, kun taas Steve Zissoun vedenalainen maailma (2004) jätti hieman kylmäksi. Andersonin uusin tuotos, Moonrise Kingdom, sijoittuu näiden kahden välimaastoon tykkäysasteikollani. Jotain samaa löytyy uusimmasta tulokkaastakin, eikä pelkästään muutaman saman näyttelijän puolesta (mm. Bill Murray ja Jason Schwartzman.) Edellä mainittujen tapaan myös Moonrise Kingdom on eräänlainen kasvukertomus.
Siinä missä Darjeeling Limitedissä puitiin veljesten välisiä suhteita ja Steve Zissoussa isä-poika-suhdetta, on Moonrise Kingdom tarina murrosiän kynnyksellä olevasta orvosta, joka lähtee karkumatkalle ensirakkautensa kanssa. Kaksitoistakesäisen partiopojan karkumatkan taustalla vellovat teemat ulkopuolisuuden tunteesta pienessä saarelaisyhteisössä, sekä kaipuu vanhemmista. Karkulaista lähtee etsimään saaren kirjava asukasjoukko, josta löytyy muun muassa yksinäistä poliisia (Bruce Willis), oikuttelevaa pariskuntaa (Bill Murray, Frances McDormand), sekä yli-innokasta partiojohtajaa (Edward Norton). Etsinnän aikana elämästä eivät opi ainoastaan pakosalla olevat nuorukaiset, vaan myös heitä jäljittävät vanhukset.
Moonrise Kingdom on aiemman kokemukseni perusteella aika selkeästi ohjaajansa näköinen elokuva. Leffan maailma on vinkeää huumoria täynnä oleva paikka, jonka uskottavuus saattaa vaatia välillä katsojan oikeaa asennoitumista. Lämpimillä väreillä ja erittäin muikeilla kamera-ajoilla höystetty, muutenkin nautinnollinen kuvaustyyli luo omanlaistaan tunnelmaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia vilisee, joista sitten pitää tai ei. Elokuvaa voi helpoiten kuvata sanalla omintakeinen, jota sen huumorikin on. Mitään suunnattomia naurunremakoita ei yleisössä syntynyt, mutta päinvastoin: hauskinta olikin huomata, kuinka erilaiset asiat kanssakatsojia teoksessa huvittivat. Välillä parin penkin päästä kuului naurua, vaikka ei itse tiennyt miksi. Yhdessä kohtaa taas tuntui, että olin ainoa, joka koko salissa hihitti.
Kehaistava on elokuvan karkulaisparivaljakkoa esittäviä Jared Gilmania ja Kara Haywardia. Molemmat tuntuvat hyvin luontevilta valinnoilta, varsinkin Gilman tuo suorituksessaan erinomaisesti esiin hauskaa hahmoaan. Nuoresta iästään huolimatta he eivät jää suinkaan muiden näyttelijöiden varjoon, vaikka Moonrise Kingdomilla varsin kova kasti onkin tarjota. Edward Norton ja Bruce Willis on kiva nähdä välillä vähän kepeämmissä rooleissa molempien vetäessä hyvät suoritukset. Murray ja McDormand jäävät valitettavasti hieman sivuun, kuin myös sinänsä hyvin sosiaalitantaksi castatty Tilda Swinton, jonka ruutuaika on loppujen lopuksi hyvin vähäinen. Pieneksi ongelmaksi mielestäni koituu liian suuri ja nimekäs hahmokatras, sillä kaikkia näyttelijöitä ei päästetä täysiin oikeuksiinsa tasapuolisesti.
Moonrise Kingdom ei omintakeisuudestaan huolimatta imaise täysin omaan maailmaansa, vaikka sinne kuinka haluaisi sukeltaa. Tarinasta löytyy omat hienot hetkensä, mutta koko hommasta ei lopulta jää oloa, että olisi kokenut jotakin aidosti yllättävää. Puoliteholla rullaava casting ei täysin hyödynnä huippunäyttelijöitään, mutta antaa onneksi tilaa uusille lupauksille. Andersonin vannoutuneet fanit luultavasti saavat tästä suurimmat kiksit irti, mutta minullekin jäi tästä lämminhenkisestä draamasta silti ihan mukava fiilis. Milläs sanalla sitä kuvailisi? Ai, niin – omintakeinen.
