Walt Disneyn luoma animaatioimperiumi tapasi vielä ammoisina aikoina panostaa erilaisiin rohkeisiin tyylillisiin kokeiluihin laadusta tinkimättä. Kaikki firman tuotokset eivät luonnollisesti voineet tyydyttää jokaista tai edes onnistua pyrkimyksissään, mutta Disneyn taannoisessa velmussa ennalta arvaamattomuudessa oli oma viehätyksensä, joka useimmista vuoden 2008 talouskriisin jälkeisistä riskittömistä kierrätystortuista puuttuu tyystin. Cocon kaltaisen teoksen kohdalla odotukset eivät asiain laidan tuntien olleet ainakaan itselläni erityisen korkealla: henkinen oppaani sai minut etukäteen luopumaan modernin ajan Disney-kliseiden ympärille kaavaillusta tequila-juomapelistäni hengenvaarallisten viinasmäärien vuoksi.
Coco on tarina meksikolaisesta, musiikkia kaikissa kuviteltavissa ilmenemismuodoissaan sukupolvien ajan vihanneesta suutariperheestä, jonka vesa unelmoi perheensä kauhuksi urasta taiteista vastenmielisimmän parissa. Jo tarinan alussa paljastetaan, että perheen matriarkalla oli muinoin rinnallaan sittemmin häpeäkseen vaimonsa ja lapsensa musiikin viettelemänä hylännyt hulttiomainen mies. Sukunsa kiroamasta miekkosesta ei sen koommin olekaan kuultu halaistua sanaa – ainut muisto tämän olemassaolostakin on hylätyksi tulleen, nyt jo kuolemaisillaan olevan vanhan isoäidin salaa säilyttämä rikki revitty valokuva.
Perheensä kieltoja uhmaten nuori suutarinalku päättää langenneen esi-isänsä tavoin karata kotoaan ansaitakseen kannuksena muusikkona. Ennen pitkää sukunsa vesa löytää itsensä kuolleiden esi-isien henkien asuttamasta rinnakkaisesta maailmasta, josta päästäkseen tämä tarvitsee kuolleen sukulaisensa siunauksen. Tuonpuoleisessa päähenkilö tapaa myös taudin heikentämän epämääräisen hiipparin, joka suostuu auttamaan tätä löytämään perheensä hylänneen sukulaisensa kunhan poika vastavuoroisesti huolehtii tämän muiston ylläpitämisestä elävien maailmassa – katsojalle nimittäin paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että tuonpuoleisessa unohdus merkitsee lopullista kadotusta ja kuolemaa.
Mikäli omantuntosi varoituksista huolimatta menit vapauttamaan pullonhengen, tässä yksi hyvä tekosyy naukata pohjallinen naamariin: [movie]Encanto[/movie] kierrättää Cocon perusideaa sukunsa paariaksi joutuneesta erityisillä kyvyillä varustetusta miekkosesta. Pitkän linjan Pixar-veteraani Lee Unkrichin ohjaksissa syntyneestä Cocosta sen sijaan löytyy juuri sopivasti omaakin aivotoimintaa, ettei pientä kaavamaisuuden kaikua häiriöksi asti korvissaan kuulekaan. Itse asiassa pidin erityisen paljon tekijöiden ideasta ottaa meksikolaiselle kulttuurille kumartava musiikki osaksi itse juonta Disneylle ominaisten irrallisten musikaalikohtausten sijaan, mikä toisaalta sai myös itseni arvostamaan harvoja kaltaisiaan tavanomaista runsaammalla kädellä.
Disney-leffoilla on nykyisinkin ammentaa inspiraatiota erilaisista kulttuureista, mutta tällä kertaa tekijät mielestäni onnistuivat menemään inspiraationsa suhteen tarpeeksi pitkälle, ettei lopputuloskaan enää tunnu tavanomaiselta liukuhihnamaiselta firmansa tuotokselta. Erityisen paljon pidin tällä kertaa luurankojen kansoittamasta satumaisen värikkäästä tuonpuoleisesta – tiettävästi animaattorit joutuvatkin tällä kertaa panostamaan työhönsä erityisellä antaumuksella, sillä kaikki kuolleiden maailmaan sijoittuva piti suunnitella tarkoituksella hienovaraisesti normaalista poikkeavaksi, mutta edelleen kenen tahansa helposti lähestyttäväksi. Kasvoiltaan identtisten luurankojen kohdalla ilmaisuvoimaiseen ja uniikkiin ulkoiseen designiin elekielineen on selvästi palanut pienen öljytankkerin verran hikeä ja verta.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että Cocon piti alun perin olla tarina meksikolaiseen sukuunsa tutustuvasta amerikkalaisesta lapsesta – Disney hyllytti moisen vähän liian hapokkaana. Alusta asti Meksikoon sijoitettu elämän ja kuoleman satu tuntuu niin luonnolliselta ja kerrankin myös niin hyvällä maulla kerrotulta, ettei mainitulla ensimmäisellä vedoksella olisi välttämättä ollutkaan mahdollisuutta tuottaa tähän maailmaan yhtä paljon iloa edes Pixarin johtavien osaajien käsissä. Siimahäntäkorporaatio kiitti meksikolaista yleisöä koettamalla hankkia tekijänoikeuksia paikallisen ”kuolleiden päivä” -juhlan nimeen, mutta latinalaisen kansanosan noustua barrikadeille suunnitelmista päätettiin kaikessa hiljaisuudessa luopua.
