Noniin, Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva. Itselleni kyseessä oli vuoden odotetuin. Trailerit näyttivät suorastaan taivaallisilta, joten onnistuttiinko odotukset täyttämään? Kyllä, mutta samaan aikaan myös vahvasti ei. Pieni varoituksen sana tähän näin, sillä aiheena on jälleen elokuva, josta on hyvin vaikea olla puhumatta ilman juonipaljastuksia. Varoitan kaikkia teitä, jotka ette ole nähneet tätä elokuvaa.
Eletään Hollywoodissa 60-luvun lopulla. Hollywoodissa on alkamassa uusi aikakausi, jossa vanhat ja uudet tähdet elävät säkenöivää ja ei-niin-säkenöivää elämää. Bounty Law’sta tuttu Rick Dalton ja hänen sijaisnäyttelijänsä Cliff Booth yrittävät nousta takaisin tähteyteen, kun heidän naapureinaan ovat tämän hetken kuumimmat nimet, Sharon Tate ja Roman Polanski.
Elokuva jäi itselleni osittain hyvin ristiriitaiseksi tapaukseksi. Kyseessä on ensimmäinen Tarantino-leffa, jonka olen nähnyt teattereissa ja nyt puhutaankin eräästä viihdyttävämmästä teatterikokemuksesta. Tietyillä osa-alueilla tämä oli pettymys, mutta toisaalta osittain myös aivan yhtä uskomaton kuin odotinkin. Odotukset olivat niin korkeat, että tiesin niiden täyden lunastamisen olevan mahdotonta. Kävelin sisään teattereihin innostuneena ja poistuin hymyillen iloisesti hämmentyneenä.
Rakastin leffan tunnelmaa. Charmikas, häikäisevä, hehkuva, ja romantisoitu 60-luvun lopun Hollywood imaisee katsojan mukaan maailmaan, jossa hohtava glamour ja rakastettavan intohimoinen viihdeteollisuus kohtaavat. Visuaalinen ilme on täyttä tykitystä ja Tarantino on tosiaan periaatteessa toteuttanut omaa fanifiktiota hänen mielestään elokuvan kulta-ajasta sekoittamalla faktaa ja fiktiota. Siinä hän onnistuu. Viittaukset toisiin elokuviin, aikansa tapahtumiin ja oikeisiin henkilöihin ovat herkullisia bongattavia, vaikka tuskin kenellekään muulle ne eivät aukea yhtä hyvin kuin itse Quentille. Hän on sanonut tekevänsä näitä elokuvia itselleen, mutta myöntänyt olevansa iloinen jonkun muunkin rakastavan niitä.
Leffan soundtrack on aivan mahtavaa tykitystä. Täynnä upeita, svengaavia ja herkullisia kappaleita, joita voisi kuunnella loputtomiin. Useammankin päivän jälkeen ensi-illan jälkeen olen kuunnellut jammaavia kappaleita Spotifysta. Tarantino osaa valita hyvää musiikkia ja tällä kertaa hän on onnistunut luomaan parhaimman soundtrackinsä. Osa kappaleista on ajoitettu tapahtumiin erittäin hyvin tai tuntuvat muuten vain valuvan kaiken sekaan täydellisesti. Omiksi suosikeikseni voin mainita mm. Treat Her Right, Bring a Little Lovin’, Good Thing, California Dreamin’ ja Brother Love’s Travelling Salvation Show.
Puhutaan siis mahdollisesti tarantinomaisin elokuva. Paljon jalkoja, kiroilua, pitkiä dialogeja, brutaaleja väkivallanpurkauksia… Hän on päässyt tällä kertaa kunnolla vauhtiin. Osa jutuista tuntuu valitettavasti liiankin itsetietoisilta, joka ei varsinaisesti pilaa ollenkaan kokemusta, mutta jää silti hieman häiritseväksi asiaksi. Leffaa voi myös sanoa erääksi Tarantinon lämminhenkisimmäksi elokuvaksi, joskin siinä on erittäin väkivaltaisia ja brutaaleja kohtauksia, tosin niitäkin nähdään pituuteen nähden aika vähän. Niin kuin kaikki ovat sanoneet, leffa on rakkauden osoitus ihannoidulle elokuva-alalle. Se kertoo hyvin paljon näyttelemisestä ja esimerkiksi vuorosanojen opettelusta. On erittäin kiinnostavaa seurata, kun hahmo murtuu pala palalta kuvauksissaan, kunnes lopulta kanavoi kaiken ja tekee elämänsä suorituksen. Ihailtavaa!
Suurelta osin se on tarina ystävyydestä. Itselleni leffa toikin mieleen eräässä vaiheessa Nice Guysin. Cliffin ja Rickin äijämäistä ystävyyttä olisi tahtonut nähdä vielä enemmän. Käsikirjoitus ei pääse Tarantinon parhaimpiin, vaikka on taitavasti koottu kaiken kaikkiaan. Siinä ei ollut samaa mestarillista tasoa kuin esimerkiksi Inglorious Basterdissa tai Pulp Fictionissä. Myöskään samaa kapinallista ja kyseenalaista tyyliä ei enää nykypäivänä näistä saa, mutta jos vaikka muistelee Reservoir Dogsin tai Pulp Fictionin, asia oli toisin. Ne olivat puhtaasti uusia, vallankumouksellisia. Nyt Tarantino tietää mitä haluaa tehdä, katsojat tietävät sen ja tahtovat myös sitä. Ei se minua haittaa, mutta sanonpahan vain. Kapinallisuus on muuttunut itsetietoisuudeksi, mutta onko se loppujen lopuksi huono juttu. Ainakin minä rakastan juuri sitä tyyliä. Mukana on myös todella onnistuneita vitsejä, jotka tulevat varmasti myös naurattamaan toiseen kertaan, mutta myös niitä, jotka eivät osu maaliin samalla tavoin. Mutta itselleni silti yksi hauskimpia teatterissa katsottuja leffoja.
Väläytykset ovat kunnon herkkuja. Varsinkin pätkät Rick Daltonin elokuvista ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta olivatko ne välillä ihan hieman liian pitkiä? Ymmärrän tämän, mutta minä rakastin jokaista sekuntia niistä. Enemmänkin ne olivat mielenkiintoisia, jotka tosiaankin muistuttivat aivan täysin samankaltaisia teoksia omilta ajoiltaan. Muutenkin aivan mahtavaa nähdä oikeita näyttelijöitä 1960-luvulta. Esimerkiksi Bruce Lee, Steve McQueen ja Roman Polanski olivat mukana ja muitakin oli nautinnollista bongata. Oli aivan mahtavaa nähdä, kun Rick lähtee tekemään Italiaan spaghettiwesterneitä Sergio Corbuccin, eli maailman toiseksi parhaan spaghettiwesternien ohjaajan kanssa.
Näyttely on loistavaa laatua. Lähes jokainen on täydellinen valinta rooliinsa, mutta onko isojen ja taitavien näyttelijöiden laittaminen pieniin sivurooleihin potentiaalin hukkausta? Ehkä, mutta itse pidin niistä silti. Mike Moh vetää Bruce Leen roolin imitoiden stereotyyppistä kuvaa. Se oli hauskaa siihen asti, kunnes se menetti hieman makua. Mutta tykkäsin siitä valtavasti ja vaikka Bruce Leetä jollakin tasolla ihailenkin, pystyn hyvin katsomaan sellaista, jossa häntä ei pidetä pyhimyksenä. Ymmärrän täysin vihan tätä kohtaan, mutta varsinkin tällaisen elokuvan katsoessa kannattaa unohtaa vakavuus.
Leonardo DiCaprio esittää Rick Daltonia, vuosien varrella sammunutta elokuvamaailman tähteä, joka ponnistelee muutosten Hollywoodissa. Leo vetää roolinsa jälleen uskomattomalla voimalla ja hänen tuskansa voi aistia. Osa hänen kohtauksistaan on eräitä hänen parhaimpiaan. Muun muassa Rickin kuvauspäivät, jossa myös pikkutyttö esiintyy, on aivan upeaa jälkeä näyttelyineen. Tarantino todella panosti Rick Daltoniin, sillä kirjoitti hahmon tähdittämän 50-luvun lännensarjan kokopitkiä jaksoja. Pakkohan tuota on arvostaa ja todettakoon, että Rick Dalton on eräitä Tarantinon parhaiten kirjoitettuja hahmoja. Olen edelleen sitä mieltä, että Inglorious Basterdsissa nähtävää Hans Landaa Christoph Waltzin esittämänä on mahdoton voittaa.
Brad Pitt on täydellinen valinta Cliff Boothin rooliin. DiCaprion ja Pittin kemiat toimivat ja heitä toivon tulevaisuudessa näkevän lisää kahdestaan. Cliffin hahmo on onnistuneesti kirjoitettu ja hänellä on usea mahtava kohtaus, jossa hänestä paljastuu uusia puolia. Cliff on tarinan sankari. Näytetään hänen olevan kova kaveri, mutta lopulta hän saa todellakin tilaisuuden todistaa kykynsä.
Margot Robbie on myös täydellinen valinta Sharon Taten rooliin. Kun katsoin tämän teattereissa, huomasin välittömästi Sharon Taten joutuvan pahasti varjoon ja hänen tekemisen puutteensa. Leffan jälkeen mietin, että hän tuntui hyvin päälle liimatulta ja potentiaalia hukkaavalta. Sitä hän ehkä vähän onkin Rickin ja Cliffin tarinan sivussa, mutta ehkä hänen oli vain tarkoitus olla se Hollywoodin enkeli. Jotain muutakin hänelle oltaisiin voitu kirjoittaa, sillä häntä olisi mielellään nähnyt lisääkin.
Yksi asia, jota myös odotin oli Charles Manson. Jos odotatte innolla leffan käsittelevän kuuluisia murhia, tulette pettymään karvaasti. Se ottaa niistä pintaraapaisun, eikä millään tasolla hyödynnä sitä paljoakaan. Hyvä ratkaisu, sillä eihän elokuvan nimikään tai Tarantino itse luvannut elokuvan käsittelevän suoraan Manson-murhia. Damon Herrimanin eisttämä Manson ehtii nopeasti vilahtamaan ruudulla, jonka lisäksi hän tyytyy mainintoihin. Siinä se. Olisi ehkä ollut mukavaa nähdä häntä lisääkin juurikin Herrimanin lupaavan suorituksen takia.
Lopussa tarinat linkittyvät toisiinsa, mutta aluksi jäi pettynyt fiilis. Oliko tämä kaiken odotuksen arvoista? Nyt olen miettinyt asiaa ja olen tullut tulokseen, että ehdottomasti oli. Silti harmittaa, sillä olisin tahtonut jotain enemmän. Loppupuolella nähdään vielä ennen koskettavaa hetkeä hyvin brutaalia ja hauskaa tavaraa. Tuttua mättöä, jossa eräs koirakin pääsee oikein kunnolla vauhtiin.
Elokuvan lopussa Sharon Tate jätetään eloon, joka tuskin ketään yllättää, jos tuntee Tarantinon aiempia elokuvia. Muutos ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tasolla vaikuttava kuin esimerkiksi Inglorious Basterdsin, jonka tasolle itse leffanakaan Once Upon a Time in… Hollywood ei pääse. Olin tyytyväinen tähän ratkaisuun silti ja se tuntui varsinkin viimeisten kuvien kohdalla hyvin tärkeältä ja luontevalta. Tarinaa viedään koko ajan juuri siihen suuntaan, jolloin kaikki kiteytyy lopussa.
Lopusta jääkin erittäin iloinen ja haikea fiilis. Mitä jos kaikki olisikin mennyt näin? Varsinkin tässä kohtaa ymmärtää todellisen tarkoituksen leffan nimelle. Ja tuo ihana satumainen kappale, Miss Lily Langtry. Olisin toivonut silti vielä emotionaalisempaa ja traagisempaa tarinaa, jossa oltaisiin sanottu hyvästit vanhalle ja lämpimälle Hollywoodille, eräälle elokuvahistorian hienoimmalle ja kauneimmalle aikakaudelle. Kokonaisuuden parempi analysointi vaatii ehdottomasti toisen katselukerran, jonka tulen elokuvalle varmasti vielä antamaan. Itsellenikin usein Tarantinot tuppaavat parantumaan uusilla kerroilla, jolloin kiinnittää tarkemmin huomiota yksityiskohtiin ja kokonaisuuden tietämisen vuoksi siitä on myös helpompi nauttia. Nyt tiedän mistä elokuvassa on kyse, joten en jää odottamaan ja miettimään tiettyjen juttujen tapahtumista.
Joka tapauksessa Once Upon a Time in… Hollywood on vuotensa viihdyttävimpiä elokuvia, joka tarjoaa herkullista elokuvanautintoa elokuvanrakastajille, viihdettä etsiville, Tarantinon faneille ja vaativimmille katsojille. Jollekkin tämä saattaa olla pettymys, mutta ei kannata olettaa liikoja, sillä ei tämä millään mikään mestariteos ole. Aika sujahtaa ohitse ja pituutta ei edes huomaa. Ei jää vuotensa parhaaksi, mutta varmasti suhteellisen kärkeen.
Hey, you’re Rick fucking Dalton. Don’t you forget it.