Frailty/Pahuuden kosketus on oivasti toteutettu sukellus rappeutuneen ihmismielen syvimpiin kolkkiin. Aiemmin pelkästään näyttelijänä kunnostautuneen Bill Paxtonin esikoisohjaus yllättää positiivisesti. Erikoisen piristävän juonen sisältävä leffa onnistuu tavoitteessaan paremmin kuin hyvin ja lähes jokainen elokuvan osa-alue toimii loistavasti.
Ruljanssi aloitetaan sillä, että eräänä sateisena ja pimeänä iltana FBI:n päämajaan saapuu hieman yksinkertaiselta vaikuttava salaperäinen maalaismies. Matthew McConaugheyn esittämä mysteerinen mies nimeltä Fenton Meiks kertoo eräälle sarjamurhatapausta tutkivalle agentille, että kuka tämä lievästi häiriintynyt ”Jumalan kädeksi” itseään kutsuva murhamies loppujen lopuksi on. Agentti ei aluksi tahdo uskoa tämän selityksiä ja pitää Meiksiä hieman tärähtäneenä, mutta kun mies alkaa kertoa tapauksen taustoja yhä yksityiskohtaisemmin, agentin mielenkiinto herää ja tämä alkaa ottaa homman tosissaan, alkaen samalla uskoa miehen vähintäänkin outoja kertomuksia ja nuoruusvuosien kokemuksia, jotka tuntuvat liittyvän varsin läheisesti ”Jumalan kätenä” toimivaan henkilöön. McConaugheyn esittämän miekkosen tunnustamat tapahtumat ja hänen perhetaustaansa liittyvät vähintäänkin traagiset asiat käydään takaumien avulla läpi ja leffan edetessä tämä tuntuu olevan oikein mainio ja toimiva tapa hoitaa homma kotiin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa, sillä tavoin elokuvanautinto saadaan parhaimmaksi mahdolliseksi.
Leffa on elokuvakerronnallisesti laadukas tapaus, jonka juonenkuljetus pysyy Paxtonilla hyvin käsissä eikä suvantovaiheita juurikaan ole. Taidokkaan leikkauksen ansiosta leffa ei menetä otettaan missään vaiheessa, vaikka reaaliajan ja takaumien välillä pompotellaan paljon. Elokuva viedään loppuun asti reaaliajassa, katsoja pidetään totuudesta autuaan tietämättömänä eikä ennalta arvattavuus tätä elokuvaa vaivaa. Jännitys jatkaa kasvamistaan aina loppumetreille asti, leffan valuessa kohti vääjäämätöntä ja tylyä loppuratkaisua kohti, joka onnistuu lopettamaan elokuvan harvinaisen hyvällä tavalla.
Leffasta ei oikeastaan pahempia puutteita löydy, vain näyttelijäpuolelta löytyisi jonkun verran parannettavaa. Näyttelijäkaartista kun edukseen ei esiinny oikeastaan kukaan muu, kuin ikuinen pullamössöpoika Matthew McConaughey. Äijä yllättää täysin, tehden samalla varmasti parhaimman ja kylmäävimmän roolisuorituksensa koskaan, jättäen ohjaaja-näyttelijä Paxtonin täysin varjoonsa omassa roolissaan. Paxton ei muutenkaan ole kameran edessä vakuuttanut koskaan, eikä tee niin tälläkään kertaa. Tämä pikkuseikka ei kuitenkaan vahingoita eheää kokonaisuutta millään lailla.
Keskivertoa parempi, hyvän fiiliksen jättävä psykologinen jännäri, joka pitää otteessaan ja onnistuu olemaan viihdyttävä koko kestonsa ajan. Pieniä kauhukuviakin viljellään onnistuneesti ja rankkaa, paikoin puistattavaa väkivaltaakin luonnollisesti aiheen vuoksi mukaan on ujutettu, mutta verellä ei roiskita, ainakaan paljoa. Mielenkiintoinen, paikoin karmiva, synkkä ja hyvin kirjoitettu tarina loppuratkaisuineen, jonka voisi olettaa ottaneen mallia tosielämän sarjamurhatapauksista, aina Ed Geinistä muihin psykopaatteihin asti. Mielelläni katselisin Paxtonin edesottamuksia jatkossakin, mieluiten sillä tavalla, että mies tarttuisi ruoriin ja hoitaisi vain ohjauspuolen, antaen kaiken tilan pelkästään hyville näyttelijöille. Mitään uutta tämä tapaus ei välttämättä paatuneimmille katsojille tarjoa, mutta kehtaa tätä harmillisen vähälle huomiolle jäänyttä elokuvaa silti suositella hieman synkemmän viihteen ystäville.
nimimerkki: Lutkus
