Maapallon ulkopuolinen elämä on jännä konsepti: samaan aikaan kun tiedemiehet kinastelevat mahdollisista bakteereista Marsissa, valkokankaat pursuvat ulkoavaruudesta saapuvia huippuälykkäitä valloittajia. Oblivionin (liitä Elder Scrolls -aiheinen vitsisi tähän) kuvaamassa tulevaisuudessa sota moisia ilkeitä alieneita vastaan on voitettu, mutta sen seurauksena Tellus on tuhoutunut. Jack Harper (Tom Cruise) ja Victoria Olsen (Andrea Riseborough) muodostavat teknikkotiimin, joka valvoo planeetalla toimivia aseistettuja luotaimia, jotka turvaavat hyödyllisten resurssien etsintää ja keräämistä. Ihmiskunta on paennut Titaniin, Saturnuksen kuuhun, tai valmistautuu lähtemään sinne Maata kiertävällä tukikohdalla, Tetillä, josta Victoria ja Jack saavat käskyjä ja tukea. Vaan kaikki ei sittenkään ole niin ruusuisesti kuin annetaan ymmärtää, eikä katsoja tarvitse yliopistokoulutusta huomatakseen Cruisen tarjoamassa alkumonologissa viliseviä epäjohdonmukaisuuksia, epäilyttävyyksiä sun muita epämiellyttäviä aukkoja. Ennen kuin Harper sitä edes ehtii aavistaa, putoaa teknikkoparan käsiin velvollisuus turvata ihmiskunnan tulevaisuus.
Jatko-osien, uudelleenfilmatisointien ja reboottien valloittamassa elokuvakentässä tuoreet ideat ovat aina tervetulleita. Niitä on lupa odottaa erityisesti tieteisfiktiolta, jonka parissa tekijöiden on helppo päästää mielikuvituksensa valloilleen – tarjolla voi olla vauhdikkaita toimintakohtauksia mahdollistavia vempeleitä tai sitten älynystyröitä hierovia kiehtovia konsepteja. Oblivion yrittää sopia vuorotellen kumpaakin näistä karsinoista: räiskinnän täyttämää takaa-ajoa seuraa pohdinta ihmisyyden luonteesta. Elokuva ei kuitenkaan ota onnistuakseen kummallakaan osa-alueella. Syynä on scifi-elokuvien ensimmäiseen kuolemansyntiin kompastuminen: leffa on tylsä.
Juonellisesti ja tarinallisesti pureskeltavaa on vähän. Kiehtovimmat asiat Oblivionin kuvaamasta tulevaisuudesta paljastetaan kertarytinällä kankeissa monologeissa, joiden välille jää liikaa tyhjäkäyntiä. Temaattisesti mukaan on ängetty yhdentekevää pintapuolista jorinaa inhimillisyydestä. Juonenkäänteitä ei ole montaa, ja katsoja todennäköisesti ehtii päättelemään niiden sisällön etukäteen, jos vain on vähääkään scifi-elokuvia aiemmin katsonut. Hahmojenkaan välille ei kehkeydy mitään mielenkiintoista, kun ainoana konfliktina on Harperin harteille sälytetty mysteerin selvittäminen, joka jää sekä visuaalisesti että älyllisesti kiehtomattomaksi. Tyypillisen elokuvamysteerin tapaan asiat tosin olisivat ratkaistavissa, jos hahmot vain puhuisivat toisilleen (tai lähinnä Harperille). Kahden tunnin kesto tuntuu lähinnä heikolta vitsiltä.
Näyttelijätkään eivät rainaa pelasta. Cruise ei ole huono näyttelijä, mutta jatkuvaa cooliutta ja täydellisyyttä valkokangasimagossaan hakevana ei myöskään järin rosoinen tai kiinnostava valinta tunteelliseen (itse)tutkiskeluun – ongelma on samankaltainen kuin Spielbergin Maailmojen sodassa. Olsenin tehtävä on olla Cruisen niuho vastakappale, eikä hahmosta paljoa muuta löydykään. Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Nikolaj Coster-Waldau jäävät Cruisen aivojumpan liikkeelle laittaviksi statisteiksi, joiden roolit olisi voinut leikata elokuvasta minimaalisin muutoksin. Zoë Bellin läsnäolon huomasin vasta lopputekstien aikana.
Visuaalinen anti on suorastaan alisuunniteltua. Harperin ja Olsenin tukikohta on steriili ja vailla koristeita: periaatteessa nättiä katsottavaa, muttei ihmisasunnon tuntuinen. Ilmeisesti leffa sijoittuu New Yorkin raunioiden läheisyyteen ihan vain siksi, että katsojille voitaisiin välillä tarjota jotain tuttua visuaalista herkkua eli sellaista, joihin heillä kohdistuu omia muistoja ja tunteita. Pääosin tapahtumaympäristö on kuitenkin monotonista autiomaata tai liian yksinkertaista arkkitehtuuria. Vähäinen design on kyllä rautaisen tarkkaa, mutta pidemmän päälle sen tuijottaminen on unettavaa. Visuaalisen suunnittelun mentaliteetti on siis sama kuin ohjaaja Joseph Kosinskin aikaisemmassa Tron: Perinnössä, jossa sentään oli enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita tukemassa pitkää kestoa tai vaihtuvia lokaatioita pitämässä yllä lavasteisiin ja digiefekteihin kohdistuvaa mielenkiintoa. Joitain futuristisia laitteita Oblivionista sentään löytyy, mutta niitä on kaiken kaikkiaan aivan liian vähän. Eri kapistuksia ei hyödynnetä tarinassa juuri ollenkaan – esimerkiksi merivettä keräävät jättihärvelit ja pariin kuvaan ovelasti sijoitettu Tet –, tai sitten ne kulutetaan puhki, kunnes ne eivät enää tee mitään säväystä – kuten maapallon pinnalla syöksähtelevät luotaimet. Raina siis luo kovin vähän asioita, eikä lataa niihin kiehtovia, mielikuvitusta ruokkivia tai toista katselukertaa oikeuttavia merkityksiä.
Oblivionista on hankala löytää mitään kiehtovaa, muttei kyllä suoranaisen huonoakaan. Ihmisyyden raja-alueilla pyörivä leffa jää kuitenkin vaille omaa sielua, mikä on aihepiirin huomioon ottaen merkittävä ongelma. Tunteikkuuden puutetta yritetään paikata mauttomilla toimintakohtauksilla, hajuttomilla ympäristöillä ja joka nuotilla tärykalvot rikkovilla musiikkivalinnoilla, mutta lopputulos ei pysty säväyttämään hyvistä yrityksistä huolimatta.
