Kuvitelkaamme Maa, joka ei jakaudu enää maanosiin, vaan alueisiin. Jokaisen alueen rattaita pyörittää kone, joka pitää huolen, että ihmisten keskuudessa vallitsee harmonia. Yllättäen koneet sabotoivat kansainvälisiä markkinoita ja laittavat merkittäviä johtajia konkurssiin, mutta vielä enemmän tiedemiehiä ihmetyttää, etteivät koneistot ole lainkaan epäkunnossa. Missä on siis vika?
Toisessa ajassa poliittista uraa tavoittelevan lakimiehen kampanjaa peukaloidaan, koska tätä epäillään robotiksi. Ihmiset eivät sulata ajatusta, että heistä huolehtisi joku, joka ei pysty luonnoltaan vahingoittamaan heitä. Hieman kauempana menneisyydessä ajatuksia lukeva robotti puolestaan sallii koko suurempaa kronikkaa kertovan tohtori Susan Calvinin sydämen särkyä.
Mutta ei sen enempää Isaac Asimovin I, Robotista. Alex Proyasin näkemys materiaalista on räjähdyksiä, ”Oh, hell no!”n kaltaisia patentoituja willsmithismejä sekä kuvallisia dokumentteja entisen Bel-Airin prinssin treeniohjelmasta. Ohessa nuori Shia Leboeuf madaltaa vuoropuhelun hienotunteisuuden rimaa. Robotti hyppää ikkunasta hidastuksilla nautiskellen ja tekee niin sanotun supersankarilaskeutumisen: ”coolin” katsahduksen ylös, kun on ensin dramaattisesti tärähtänyt kenttään. Jep, I Robot on malliesimerkki juuri siitä ylväästä ilmiöstä, mille Al Jean ja Mike Reiss naljailevat The Criticissä: elokuvasta, jossa äly uhrataan kaikkien miellyttämisen toivossa.
Tämä on tietysti pelkistävä tiivistelmä, joka kertoo elokuvasta tuskin prosenttiakaan. Muulloin voi myös nähdä, kuinka kamera laskeutuu korkeuksista katutasolle antaen maailmalle tilalliset ulottuvuutensa ja kuvittaen eläväisesti uumoiltua utopiaa. Sankarin kämpässä näkyvä ihmiskosketus ja kontrastina tälle julkisten tilojen kliinisyys viestivät suunnitteluvastaavien perustelluista valinnoista. Silloin kun Bruce Greenwood puhuu, se on tärkeä hetki, jota ei ole tarve leikata kuin neuvostomykkäelokuvaa. Elokuvassa Del Spooner (Will Smith) on etsivä vuoden 2035 Chicagossa, joka saa tehtäväkseen tutkia tohtori Alfred Lanningin (James Cromwell) kuolintapausta. Lanningin kuolema näyttää itsemurhalta, mutta Spooner epäilee murhaa. Ykkösepäilty on robotti nimeltä Sonny, mikä tarkoittaisi, että robotti on onnistunut rikkomaan kaikille roboteille ohjelmoituja lakeja olla vahingoittamatta ihmistä. Talot alkavat romahdella päälle ja koneet uhkaamaan etsivän henkeä mitä lähemmäs totuutta päästään, eikä asioita varsinaisesti helpota Spoonerin syvät epäluulot robotteja kohtaan.
Asimovin novellit noudattavat normaalisti kaavaa, jossa robotti rikkoo yhtä robotiikan kolmesta laista ja tiedemiehet keskittyvät löytämään käyttäytymiselle selityksen. Ne etenevät johdonmukaisesti jatkuvasti edistyneempiin vaiheisiin kuvitteellisen robotiikan evoluutiossa ja robotit itsessään ovat kuin ihmisiä, mutta vain moraalisesti ihanteellisimmassa muodossaan; kyvyttömiä tuottamaan kellekään harmia ja luotuja edistämään ihmiskunnan kehitystä. Asimovin setti on pohjimmiltaan materiaalia, joka on kuin luotu episodiseen formaattiin; kenties Twilight Zonen kanssa samalle aikakaudelle taistelemaan parhaasta lähetysajasta ja Susan Calvin Rod Serlingin tilalle esittelemään päivän tarina. Keskustelupainoinen meininki ei kaipaa ylenpalttisia lavasteita, toimintakohtauksia, eikä sen koommin kokopitkän elokuvan mittaa. Lähtökohtaisesti en ole niitä ihmisiä, jotka tuomitsevat sovituksia sillä mittarilla, jonka alkuperäismateriaali niille sanelee, vaan omin itsenäisin ansioin. Suora sovittaminen on jossain määrin jopa mieletöntä, sillä jos muutoksia ei tee, niin voi yhtä hyvin mennä vain tekstien lähteille. I, Robotin filmatisoinnin tapauksessa vertailukohde on vain ainoa tapa edes muistaa siitä mitään.
Elokuvan pohjaksi pykätty murha-arvoitus ei ollut kirjailijalle vierasta reviiriä. Juoni saa höyrynsä juurikin Asimoville tyypillisestä tilanteesta, jossa kaikki havainnot ja niiden pohjalta tehdyt lausunnot eivät sovi yksi yhteen. Nämä pulmat ratkotaan ankaralla logiikalla poistaen vaihtoehtoja niin kauan, että jää vain oikea vastaus. Tästä syystä Asimov ei suosinut tarinoissaan omien etujensa vuoksi valehtelevia pahiksia, sillä vastaus on liian helppo paikantaa, jos tietää, että kaikki eivät puhu totta. Bruce Greenwood ei ole varsinainen pahis niin kuin Disney meille pahiksia opettaa, mutta kalskahtaa silti studion lisäykseltä draamaa ymppäämään. Asimovia on helppo kritisoida ohuiden hahmojen kirjoittamisesta, mutta vasta Bridget Moynahanin selostajaroolin nähdessään muistaa, kuinka paljon kirjalla oli kertoa tohtori Calvinista.
Asimov ei lähtökohtaisesti ole mitenkään sovituskelvotonta proosaa; päinvastoin. Visuaaliseen mediaan tottuneelle nykykatsojalle se lähtee mitä luontevimmin täydentymään mielessä elävänä kuvana. Se ei ole seisovaa kurssikirjatekstiä, vaan lähes suoraa käsikirjoitusta, jossa hypoteesit viedään toiminnalliseen kertomaan. Edes sillä ei ole mielestäni väliä, pitääkö Asimovia ajatuksineen lukiolaista kummempina – mies kirjoitti Robotti-teoksia kaksikymppisillään – mutta nähtävästi 20th Century Fox pitää tämän mielentuotteita juuri niin kiinnostavina, että ne eivät pärjää ilman kosmetiikkaa. Laittaisin eriävät mielikuvani Asimovin materiaalista elokuvan kanssa yksinkertaisesti subjektiivisuuden piikkiin, ellei siitä haisisi niin pahasti läpi studiotuote. Poikkeamat lähdeteoksen ja sovituksen välillä eivät oikeastaan ole elokuvan pahin moka, vaan pikemminkin epäonnistunut yritys tehdä mysteeritarinasta muodikasta pinnallisella toimintaelokuvalla. Sovituksen ei tarvitse olla yhdenmukainen tarinoilta ja hahmoiltaan, mutta sen soisi olla uskollinen ideoille. Proyasin leffa raapaisee Asimovin novellikokoelman teemoja ennakkoluuloista ja tekoälyn kehittymisen seurauksista ja niistäkin lähinnä maininnan vuoksi. Jos tätä katsoo itsenäisenä teoksena, sen parhaat puolet ovat asioita, jotka eivät ole patasurkeita, mutta eivät mitään muutakaan. Asimovn tapaiselta sci-fin ahkeralta punnertajalta tällaista ei löytyisi edes roskakorista.
