Pikku Kakkosessa 1980-luvulla suuremmalle yleisölle esittäytynyt peikkohahmo on taas mönkinyt kolostaan. Ja mikäpä siinä, sillä Rölli-peikko on monen muksun mieleen ja lapsiystävällinen viihdyttäjä – vaikka Rölli itse tahtoisi varmasti korjata olevansa hirrrrmuinen ja pelottava. Rölli ja kultainen avain kuitenkin näyttää, että röllejäkin joskus karmaisee, mutta ei sentään niin hurjasti, etteivätkö he siitä kimpassa selviäisi. Aidossa röllikylässä kuvattu seikkailu palaa Röllin ja rölliyden juurille, mikä on mainiota.
Vaikka edellinen Rölli-raina olikin piirrosanimaatio, tällä kertaa on toisin. Nimihahmonsa elämäntarinaa kertaavan leffan toteutustavan oikeastaan juuri kuuluukin olla mahdollisimman lähellä Pikku Kakkosen ajoilta tuttua. Toki aiempi animaatio oli hyvä, mutta piirrettynä Rölli ja kultainen avain olisi vienyt katsojalta mm. sen ilon, minkä eri näyttelijöiden fyysinen läsnäolo ja riemastuttava eläytyminen voivat antaa. Kotimaisella saralla taidokkaasti maskeeratuin näyttelijöin toteutettu Rölli ja kultainen avain tarjoilee varsinaista nannaa näyttelijöiden osalta: Röllin luoja, Allu Tuppurainen, tuo aikuisemmille Rölli-faneille nostalgisia fiiliksiä palaamalla ikonisen hahmonsa pöksyihin. Hänen lisäkseen Rölliä esittävät eri ikäisenä ilahduttavan suvereenisti Jarkko Niemi ja Christian Ruotanen. Jälkimmäisen pikku-Rölli on kerrassaan loistava taskupainos Tuppuraisen peikkohahmosta, Niemen viedessä hahmoa puolestaan – teini-ikäisyyteen sopivasti – ihan eri suuntaan. Nostalgia leyhyy myös tutuista peikkolauluista, joita on onneksi vain hitusen muokattu elokuvaa varten. Erinomaisia ovat myös seikkailun käynnistävää Juurakkotyttöä esittävä veikeäilmeinen Linnéa Röhr ja kullanhimoisen Tirehtöörin saappaisiin hypännyt Mikko Leppilampi. Jälkimmäinen revittelee niin nautinnolla omassa osassaan, että mielikuvat puolivillaisesta romanttisten biisien tulkista karisevat heti kättelyssä. Hurjakatseinen Tirehtööri antaa elokuvan hyviksille uskottavan vastuksen.
Ohjaaja Taavi Vartian kynäilemä elokuva ei petä Rölli-fania hahmon filosofisen ajattelun puolesta; peikon tutut ajatuskulut löytyvät niin repliikeistä kuin muualtakin elokuvassa. Toisin sanoen sen maailma on hyvin röllimäinen, hyvän ja pahan taistelussa kehenkään ei satu kipeästi ja Röllin kotinurkilta löytyy aina yksi hemaiseva menninkäinen, jonka perään kainosti haikailla. Epäkohtana voi pitää silti sitä, ettei tarina paljasta, milloin Rölli muutti metsästä röllikylään – tai miksi hän palasi sieltä muiden röllipeikkojen keskuuteen. Muiden röllipeikkojen käyttäminen tarinan hyväksi on sekin asia, joka jää enemmän vaivaamaan. Krista Kososen Laulunopettajaa laskematta näille hahmoille ei ole keksitty kovin kummoista tekemistä. Iso-Röllikin, jota tällä kertaa kolossaalisen Jussi Lammen sijasta tulkitsee Jari Kotilainen, on niin tylsä hahmo, ettei häntä ole tunnistaa siksi samaksi, josta Rölli tv-sarjassaankin kertoili. Tylsyyttä piristää onneksi mm. animoitu Mauno Mato, hilpeä pikkuhahmo.
Rölli ja kultainen avain voisi siis olla seikkaperäisempi tapaus joidenkin asioiden suhteen, mutta tällaisenakin se tuntui uppoavan samassa katsomossa istuneisiin alakoululaisiin. Jotkin Röllin sanomiset menevät lapsilta hauskuudessaan ohi. Se kuitenkin tarkoittaa vain, että aikuiskatsojalle jää leffasta myös jotakin kivaa käteen. Elokuvan kesto on lapsia ajatellen mitoitettu, joten koko perhe jaksanee melko hyvin seurata tämän nostalgisin peikkolauluin siivitetyn tarinan röllikylän hukatusta avaimesta kokonaan.
