Palauttaessani mieleeni Hollywoodin viime vuosien nimekkäimpiä tuotoksia, ajatukseni suuntaavat ilman erillisiä ponnistuksiakin erilaisten satoja miljoonia kustantavien erikoistehostespektaakkeleiden suuntaan. Katsoessani Chloe Zhaon ylistettyä ja palkintoihin hukutettua Nomadlandia ajatukseni siintävät vastaavasti kauas, kauas Hollywoodista ja aikamme tyypillisestä länsimaisesta massaviihteestä. Ilmeisesti en ole mielikuvineni ainoa, sillä nykymuotoisen parhaan elokuvan Oscarin voittaneista teoksista Zhaon runoelma lienee yksi heikoimmin menestyneistä kautta aikain. Zhaon tämänhetkistä kärkiteosta puidessaan ei voikaan kuin yksinkertaisesti todeta, miten mitään uutta auringon alla ei maksavan kansan käyttäytymisen suhteen ole meidänkään aikanamme havaittavissa, vaan tällaiset kokeilut tuppaavat myös jäämään lähinnä rajallisen kohdeyleisönsä ikiomiksi suosikeiksi vastakin.
Amerikkalaisen elokuvan mittapuulla mitättömien karkkirahojen, uskon, toivon, rakkauden ja hyvän tahdon voimin kokoon kursittu Nomadland on asunnottomien köyhien elämästä kertovan tietokirjan pohjalta kuvattu kertomus parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napanneen Frances McDormandin esittämän vähävaraisen leskifrouvan matkasta matalapalkkaisesta työläisestä pakettiautossa asustavaksi laitapuolen asukiksi. Resuisen ja koruttoman naisen elämä köyhänä kulkijana ei kuitenkaan ole pelkkää itkua ja parkua, vaan hahmo alkaa vähitellen sopeutua uuteen elämäänsä sekä nauttia elonsa pienistä alkeellisen kauniista hetkistä, kuten nousevasta auringosta, äärettömyyksiin asti kohoavista punapuista, kasvoja vasten puhaltaavasta tuulesta, fraktaalimaisista kanjoneista sekä hiljaisesta vuorovaikutuksesta erilaisten luonnonelementtien sekä muiden nomadien kanssa.
Zhaon teoksessa mielenkiintoisinta onkin sen Hollywood-elokuvalle eksentrinen toteutus, onhan kyseessä sentään puhdasta fiktiota sekä dokumentaarista kerrontaa hyödyntävä realistisempi repäisy. Osana elokuvan tuotantoa Frances McDormand joutui asumaan kuukausien ajan roolihahmonsa tavoin pakettiautossa kiertäen osavaltiosta toiseen yhdessä muiden nomadien kanssa – mainitut sivuhenkilöt koostuvat todellisuudessa oikeista ihmisistä ja amatöörinäyttelijöistä, joiden roolisuoritukset ovat enemmän tai vähemmän faktaa ja fiktiota yhdistelevää improvisaatiota. McDormandin on sanottu olleensa roolissaan niin vakuuttava, että joku erehtyi jopa luulemaan tätä oikeaksi nomadiksi ja tarjosi McDormandille töitä.
Tietty sosiaalinen realismi kuitenkin korostaa samalla Zhaon elokuvan ammottavia perusongelmia. Vaikka Nomadland esimerkiksi kuvaa köyhyyttä sekä työtä tekevän kansa ahdinkoa nykypäivän Amerikassa, Zhao tuntuu varovan jatkuvasti ottamasta liian rohkeasti kantaa suuntaan tai toiseen: kodittomien nomadeiden karun elämäntavan herättämien ikävien mielikuvien vastineeksi näiden vihjataan jopa nauttivan tilastaan. Viitaten muuaan mielestäni osuvaan kritiikkiin, Nomadland tuntuu kuin taide-elokuvia seuraavalle amerikkalaiselle keskiluokkaiselle kulttuuri-ihmiselle suunnatulta köyhyysfantasialta, joka ei niinkään ota kantaa tai pakota katsojaa ajattelemaan kuin esineellistää aihettaan ja kohdettaan.
Mitä taas tulee Nomadlandin tekniseen dokumentaarisempaan kokeiluun, ei kyseessä ole Hollywoodin ulkopuolisia tuotoksia seuraaville juuri minkäänlainen uusi tai yllättävä keksintö, onhan erilaisia vastaavia kumarruksia puhtaan elokuvarealismin suuntaan nähty niin idässä kuin lännessäkin vähintään 30- ja 40-luvuilta lähtien. Vuotta paria aiemmin esimerkiksi arvostelin japanilaisen klassikon nimeltä [movie]Mr. Thank You[/movie], dokumenttia ja fiktiota yhdistelevän teoksen, jossa matkataan bussilla lama-ajan Japanin halki taltioiden samalla rikkaisiin ja köyhiin jakautuneen maan henkistä tilaa sekä sosiaalisia ongelmia. Hiroshi Shimizun uraauurtava ohjaustyö onkin aiheeltaan ja toteutustavaltaan kuin suora esikuva Chloe Zhaon Nomadlandille, mutta pesee jälkimmäisen mennen tullen silkassa laadussa sekä ajan, paikan sekä kulttuurierot ylittävässä suorassa puhuttelevuudessaan.
Palkintopallit putsannut Nomadland onkin siis kaltaisekseen teokseksi varsin kesy, vaikka Hollywoodin itsensä kontekstissa kyseessä lieneekin mitä poikkeuksellisin ja vastavirtaan pulikoivin elämys sitten… en edes muista. En henkilökohtaisesti ymmärrä alkuunkaan, mikä sai niin monet elokuvamaailmaa tuntevat ammattikriitikot laskemaan alleen Zhaon elokuvan nähtyään – ehkä korona-ajan vaimean tarjonnan vuoksi tällainen vähäisempikin teos tuntui näistä kuin suoranaiselta Jumalan ihmeeltä, kyseenalaisten sääntömuutosten vuoksi vähintään yhtä kyseenalaisiksi käyneiden Oscar-palkintojen jäljiltä hypekin oli kait vielä monilla verissä. Oma ehdottoman vilpitön ja ylen konkreettinen tuomioni onkin, että Nomadland on yksi heikoimmista parhaan elokuvan Oscarin voittaneista teoksista miesmuistiin.
