Jo useita vuosia sokeana elellyt entinen lehtimies Franco Arno sattuu iltakävelyllään kuulemaan muutaman hemmon epäilyttävän keskustelun. Tai oikeastaan osan siitä. Seuraavana aamuna hän saa tietää, että sairaalaan, joka sijaitsee paikalla jossa hän kuuli keskustelun, murtauduttiin yöllä. Mitään ei ilmeisesti ole viety, ja juttu vaikuttaa muutenkin kummalliselta. Sokean eläkeläisen elämä on varsin tylsää, ja niinpä kundi päättää huvikseen selvitellä tapausta. Silmikseen hän saa nuoren lehtimiehen, joka innostuu tapauksesta heti.
Hiipivä kauhu on nk. giallokauhuelokuva. Genrettäjälle filkka on varmasti painajainen, sitä kun ei tiedä, onko tämä nyt sitten rikosjännäri, trilleri vai kauhuelokuva vai mikä? Onneksi me elokuvaharrastajat emme harrasta tällaista pilkuntarkkaa kategoriointia, emmehän? Hehheh, juu en minä ainakaan… Noniin, takaisin asiaan. Kyseessä on siis laajalti tunnustusta saaneen kauhuohjaaja Dario Argenton filkka. Argentoa on kuulemma kehuttu Italian Hitchcockiksi ja kauhuelokuvan Bergmaniksi. Vertauksia ei ole vaikea ymmärtää, mutta ainakaan tämän pätkän perusteella Argentoa ei kyllä voisi lähteä rinnastamaan samalle linjalla Hitchin kanssa… no katsellaan lisää ja vertaillaan sitten.
No, vaikka Hiipivä kauhu ei ylläkään Alfredin mestariteosten tasolle, on se kiistatta toimiva elokuva. Karl Malden tekee erinomaisen roolisuorituksen, eikä muissakaan näyttelijöissä ole mitään erikoista valitettavaa. Kässäri on ok, mutta suurimmat pisteet tulevat Argenton luomasta visuaalisesta ilmeestä ja musiikista. Hiipivä kauhu on taide-elokuva, ja juuri sellaiselta se näyttää. Alkuun kameratyöskentely ja visuualinen ilme saattavat hieman hämätä tottumatonta katsojaa, mutta pian homma alkaa toimimaan varsin erikoisesti. Maestro Ennio Morriconen teema on loistavaa, täysin tunnistettavaa Morriconea, ja kauhukohtausten aikana soiva häiriintynyt musiikki sopii tarkoitukseensa, eli luomaan sekasortoista ja hämmentävää tunnelmaa. Hiipivän kauhun suurin ongelma onkin ennalta-arvattavuus. Pätkä on varmasti ilmestyessään yli 30 vuotta sitten ollut uusi ja ennalta-arvaamaton, mutta noiden vuosikymmenien aikana tätäkin pläjäystä, kuten niin monia muitakin kauhuelokuvan edelläkävijöitä, on matkittu ja matkittu ja näinpä asiaan vähänkin perehtynyt katsoja ei saa enää samanlaisia väristyksiä kuin olisi saanut ensi-illan aikoihin.
Sananen vielä väkivaltaisuudesta. 1971 Hiipivä kauhu on ollut shokeeraava ja rankka. Murhakohtaukset eivät vieläkään ole mitään kevyttä katseltavaa, mutta on sitä elämännestettä nähty reilusti enemmänkin. Mutta Argentolla on ollut upeita ideoita, jotka hän on toteuttanut. Useat aika raa’at kohtaukset ovat varsinaista elokuvataiteen juhlaa, mutta mukaan mahtuu muutama ilman roiskeitakin nokkelasti toteutettu kohtaus, kuten vaikkapa lyhyt pätkä, jossa eräs parturi luennoi psykopaateista ja hermoromahduksista. Bravo, bravo.
