Jos joku italian genreohjaajien isoista nimistä on post–apocalypse-asiantuntija, niin ehdottomasti Enzo G. Castellari. Mies oli myös ensimmäisiä petoja haaskalla, kantaessaan kyseenalaista kunniaa ensimmäisen merkittävän ”Mad Max 2 – Asfalttisoturi” –rip-offin ohjaajana. Kyseessähän on totta kai vuosi ”Asfalttisoturin” jälkeen ilmestynyt taideteos The New Barbarians eli kotoisammin Uudet barbaarit. Vaikka kovasti onkin menestysesikuvaa koetettu matkia ja tyylissä ja tykittävyydessä ylittää, on italialaistuotanto jättänyt elokuvaan helposti havaittavan jälkensä. Kauniimmin sanottuna, missään ei ole mitään järkeä, syntikka pumppaa taustalla eikä hyviä näyttelijöitä ole näköpiirissä.
Barbaroituneesta tulevaisuudesta kertova Uudet barbaarit sijoittuu ydinsodan aavikoittamille aroille. Kuten post-apocalypsen klassikkoteoksessa, Sergio Martinon ”New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019”, on tapahtumavuotena ”Blade Runnerista” kopioitu vuosi 2019. Kumpaakin teosta yhdistää myös tapa kutsua ydintuhoa ”Nuclear Holocaustiksi”. Siihen yhtymäkohdat loppuvatkin, sillä toisin kuin Martinon klassikko, Uudet barbaarit on kaikissa suhteissa melko onneton elokuva. Tarina seuraa Scorpion-nimisen desperadon (Prete) ihmeellisiä seikkailuja kahden tulen välissä: toisella puolella on Mooses-nimisen hurskastelijan (Verantino Venantini) johtama, johonkin Jumala-nimiseen olentoon uskova, ryhmä. Toisella puolella taas on vaarallinen Temppeliritareiksi itseään kutsuva kultti, jonka johtaja One (Eastman) aikoo pestä ihmiskunnan synnit pois verellä – toisin sanoen hän aikoo tappaa kaikki ihmiset maan päältä. Kaikki huristelevat todella tyhmän näköiseksi tuunatuilla autoilla.
Elokuvan suurimmat kompastuskohdat liittyvät nimenomaan vuoden 2019 aikaisten riehujien käyttämiin autoihin: uusien barbaarien ajokit kun ovat niin pöhkön näköisiä, ettei niitä voi vakavalla naamalla katsella. Kun menopelien päästämät äänet ja nopeuskin tuovat mieleen lähinnä ruohonleikkurin, ei kaahailua juuri voi jännittävänä pitää. Lisäksi Uudet barbaarit sisältää enemmän kuin mikään muu näkemäni elokuva kohtauksia, jossa jalankulkija kykenee pakenemaan takaa-ajavaa autoa juoksemalla onnistuneesti. Vauhdikkaaseen pakoon on tosin syytäkin, sillä Temppeliritareiden hyrysysyihin on pultattu mitä omituisimpia aseita post-apocalypsen vakioaseista liekinheittimistä aina silpoviin potkureihin asti. Pyrkimyksenä on ilmeisesti tappaa jokainen uhri mahdollisimman erikoisella tavalla – tätä korostaa myös Castellarin tapa pysähtyä erittäin tarkasti kuvaamaan jokaista vähänkään kummallisemmalla aseella tehtyä tappoa.
Itse en noin muutenkaan osaa Enzon tarinankerrontaa juuri arvostaa, vaikka mies aikakautensa arvostetuimpiin italialaisohjaajiin kuuluukin. Jännite puuttuu täydellisesti koko elokuvasta ja toimintakuvaukset tiuhasti vaihtuvine kuvakulmineen ja hidastuksineen eivät tee tylsästä mättämisestä sen hauskempaa. Voi hyvä ihme muuten, miten paljon Castellari onkaan hidastuksia käyttänyt – tässähän jää itse Sam ”Hurja joukko” Peckinpah toiseksi, eikä Peckinpahia voi sanoa ohjaajaksi joka olisi kaihtanut dramaattisia hidastuksia. Castellarin tapauksessa hidastuksista tosin puuttuu kaikki dramatiikka. Castellari on värvännyt scorensa tekijäksi hieman yllättäen Claudio ”Goblin” Simonettin (yleensähän pasta-apocalypset sävelsi De Angeliksen veljekset salanimellä Oliver Onions), ja rehellisyyden nimessä on sanottava, että monien kauhuelokuvien scoreissa loistanut Simonetti tällä kertaa kykene ylittämään nimekkäämpää säveltäjäkaksikkoa. Kummalliset syntikkapoppia ja teknoa yhdistelevät biisit herättävät ajoittain hilpeyttä, mutta suurimman osan ajasta luovat taustalle lähinnä yhdentekevää jyskettä.
Näyttelijäkaartissa isoja nimiä (eksploitaatioharrastajille isoja) edustavat Uudet barbaarit –eepoksen kohdalla lähinnä mainio George Eastman (”New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019”, ”Keoma”), joka hoitaa ajoittain kummalliseksi muuttuvan roolin niin hyvin kuin mahdollista. Anna ”Miss Italia 1977” Kanakis näyttelee naispääosaa erittäin amatöörimäisesti, mutta toisaalta häntä on silti ilo katsoa. ”New Yorkin tuhon jälkeen” tarjoili Kanakiksen osalta katsottavaa jo muutenkin kuin kauneuden saralla, jolloin neitonen hoiti pääpahisroolinsa jo varsin hyvin. Mutta se oli Uusia barbaareja tehtäessä vielä tulevaisuudessa, ja Castellari onkin suosiolla jättänyt Kanakiksen melko vähälle huomiolle – toisaalta Kanakisin esittämän Alman ja Scorpionin välillä nähdään erittäin kiihkeä seksikohtaus, jossa pariskunta rakastelee läpikuultavassa ja kirkkaasti valaistussa teltassa, jolloin ulkoapäin tarkkailija voi ihailla upeita varjokuvamaisia näkyjä ehkä noloimmasta elokuvaseksikohtauksesta ikinä. Blaxploitaatioveteraani Fred Williamson (”Bronxin asfalttisoturit”) nähdään myös suurehkossa roolissa, ja hän on samalla elokuvan karismaattisin ja taitavin näyttelijä, vaikka aseeksi onkin annettu naurettava räjähtäviä nuolia ampuva jousipyssy. Pääroolissa tunaroiva Giancarlo Prete selviää roolistaan välttävästi, mikä sinänsä on uusien barbaarien käyttämissä naurettavissa läpikuultavissa lateksihaarniskoissa jo suoritus sinänsä.
(Seuraavat kaksi kappalletta sisältävät sen verran rankkoja spoilereita, että elokuvan juonta jännittävänä pitävä lukija voi hypätä suoraan viimeiseen kappaleeseen.)
Post-apocalypsen valtavirran vastaisesti Uudet barbaarit sisältää (tai on sisältävinään) jonkinlaista symbolista asettelua, jonka ymmärtäminen on tosin jo astetta vaikeampaa. Asetelma, jossa sivilisaatio on tuhoutunut, mutta toivo yhä olemassa olevan sivilisaation löytymisestä elää ja näitä etsintöjä johtaa Mooses-niminen pappi, samalla kun pahat Temppeliherrat yrittävät tuhota Mooseksen kansan, voidaan nähdä vahvana kannanottona. Kenties Temppeliherrat edustavat ristiretkeläisiä, jotka 1000-luvulla tuhosivat lähi-idän juutalaisväestön lähes kokonaan ja elokuva on muistutus näiden tekojen epäoikeutuksesta. Samalla Uudet barbaarit on myös eeppinen kertomus matkasta luvattuun maahan, Scorpionin sisällä tapahtuvan henkisen taistelun kuvatessa itsensä löytämistä tai jotain. En kuitenkaan usko näiden olleen Tito Carpin käsikirjoituksen alkuperäinen tarkoitus, joten tarkastellaanpa asiaa toiselta kantilta.
Katsoisinkin siis että se viesti, jonka Castellari haluaa ajattelevalle katsojalleen välittää, on kristinuskon hyvyys ja homoseksuaalisuuden syntisyys. Lisäksi elokuva sisältää varoituksen siitä, miten Jumalan viha tuhoaa synnintekijät. Tähän päätelmään olen päätynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin Uudet barbaarit vihjaa uskonnon loppuneen ydinsodan jälkeisessä maailmassa liki täydellisesti, Mooseksen kansan ollessa ainoa yhä Jumalaan uskova ryhmä. Koska kaikkia muita kansoja kohtaa tulevaisuudessa julma kohtalo Temppeliherrojen käsissä, on Mooseksen kansan selviämisen oltava osoitus Jumalan suojeluksesta. Toisekseen Temppeliherrat ovat tappaneet erityisesti naisia ja tämän sukupuolen edustajat ovat harvinaistuneet. Siinä missä muut etsiskelevät kuumeisesti tyttöystävää itselleen, ovat Temppeliherrat hylänneet heteroseksin kokonaan, ja aina uuden kylän vallatessaan tappavat vain naiset ja säästävät miehet seksiorjiksi. Lisäksi Temppeliherroihin liittymisrituaaliin kuuluu anaaliseksin harrastaminen järjestön miespuolisen ylipapin kanssa. Koska Mooseksen kansa lopussa tuhoaa täydellisesti tämän kultin, voidaan tämä nähdä Jumalan vihan iskuna synnintekijöiden päälle.
(Spoilerit loppuvat tähän.)
Lyhyesti sanottuna Uudet barbaarit on nimeään myöten totaalisen reikäpäinen Mad Max –rip off, josta tosin irtoaa jonkin verran viihdettä kolmelle friikkiryhmälle, italialaisen eksploitaation harrastajille, erittäin paljon toimintaelokuvista pitäville ja camp-komedian ystäville. Veikeää ja sopivan tyhmää alkukohtausta lukuun ottamatta elokuva on kuitenkin pääosin armottoman tylsä. Puoli pistettä camp-komediasta, puoli pistettä ajoittain tiukasta toiminnasta, puoli pistettä Anna Kanakisin kauneudelle ja vielä yksi puolikas elokuvan tahattomalle mutta runsaalle symboliikalle, josta voisi laatia vaikka minkälaisia tulkintoja.
