Alta paljastuva arvosana ei suinkaan ollut virhepainallus jos niin luulette. Trespass tarjosi minulle monen viikon huutikset yhdellä istumalla, harva leffa pystyy moiseen urotekoon enää tässä vaiheessa harrastustani. Totta Joosua semmoinen elokuva ansaitsee pidemmän sepustuksen, sillä eihän tätä kämäistä nerokkuutta ole mahdollista kahdella sanalla avata auki.
Maailmanhistorian puheliain talonvaltaus muodostaa hupaisuutensa kahden jalan varan: 1. samanaikaisesti ali ja ylisuoriutuvat näyttelijät. Kaikkihan tiedämme Cagen panostuksen, vaikkapa edes promillen verran, olevan enemmän kuin toisten täysi hooki, tässä jannu pääsee sekä paasaamaan papattaen että mököttämään mumisten nautittavan möhön juonen keskellä. Tuo dialogi lotisee mehukkaammin kuin Cage karjumassa verisenä vessassa alushousuissaan (vrt. Mandy). Kidman kirkuu minkä kerkiää, kait hänellä ihan vuorosanojakin oli. Muu poppoo sepustaa juonta auki ihailtavalla intensiteetillä, mikä ei todellakaan jännitä vaan aiheuttaa lapsenhenkistä huutokäkätystä. Varsinkin pytinkiin väkisin tunkeutuvien roikaleiden avuttomuus häkellyttää, Yksin Kotona hemmotkin alkavat näyttää humanististen tieteiden maistereilta näiden tollojen rinnalla.
Tosiaankin se juoni ja tuolinjalka numero dos. Kun yhdestä ”järisyttävästä” pelikentän nollaajasta selvitään seuraava käänne jo kurkkii nurkan takaa pesäpallomaila kädessään. Enemmän kuin kolme aivosolua omaavat katsojat hiffaavat ettei käsikirjoitus muodosta minkäänlaista järkevää kokonaisuutta siinä vartin katselun jälkeen, uskomattomia yhteensattumia ynnä kohauttamaan tarkoitettuja uukkareita tehtaillaan enemmän kuin Fiskarsin saksia vuodessa. Tylsäksi Trespassia ei siis todellakaan voi haukkua ja onhan tuossa taas yksi hyvä syy leffan hahmoille huutaa toisilleen vähän lisää kun paljastuu ettei Pertti-Eerikki pelannutkaan pokeria kuten muut. Ja palanpainikkeeksi voidaan leikkiä pyssyleikkejä kahden minuutin intervallein ampumatta kumminkaan edes lähistöllä pörrääviä kärpäsiä.
Uskomatonta kyllä näinkin kädetön räpellys kutitteli kulkusiani runsaammin kuin monikaan ”aito” viihdetuotteeksi tarkoitettu tekele. Trespass pitää itse nähdä jotta ymmärtää miten huonosti eläytyvät näyttelijät, alituiseen häränpyllyä heittelevät asetelmat ja kaikkien hahmojen sanoinkuvaamaton urpous voikin olla näin pirun ilahduttavaa nähtävää. Kotiintunkeutuminen voidaan tehdä hyytävästikin (vrt. Borgman tahi Funny Games) mikäli uhan annetaan kasautua, toivo heitetään kankkulan kaivoon, hahmoihin luodaan samaistumispintaa eikä viskata logiikkaa sinne samaan syvän pimeyden ytimeen. Teknisesti leffa näyttää siedettävältä, toistaalta taas noin sisältä pientä ja ulkoa suurta kartanoa harvemmin näkee. Ja sitten kun jotakin actionia viimein tapahtuu kamera on suunnattu päin pyllyä, toisaalta parempi niin, saapahan jänskättää hieman pidempään mitä ruudulla oikeastaan tapahtui.
Siinä vaiheessa, missä tajusin toivovani jokaisen hahmon kuolevan kituliaan poistumisen kaavan mukaan oli todettava, ettei nyt mennyt ihan perinteisellä tavalla putkeen Joel Schumacherin viimeiseksi jäänyt elokuva, kirkkaamminkin olisi epätasainen ura voinut loppua. Mutta jottei totuus unohtuisi, muutama kannibaalinen valittu pala aperitiiviksi: Talosta tulee hälytys, turvayhtiö: ”Nuoriso pitää siellä bileitä”. Pääsin pakenemaan, palaan miltei välittömästi takaisin SISÄLLE TALOON. ”Minulla on rahaa kassakaapissa. Eikun eipäs olekaan. Kohta siellä onkin timantteja. Sitten taas niitä ei ole. Ja kohta taas onkin”, terv. N.Cage. Minua osoitetaan aseella: ”KÄÄK”. Tunnistan yhden tunkeutujista: ”KÄÄK”. Kompastun lampunvarjostimeen: ”ÄÄKKÄÄK”. Nyt on pakko lopettaa tämä lätinä, tunnen räkänaurun lähestyvän. Katsokaa hämmästellen, uusi The Room on löytynyt!
