Vapaapaini, showpaini, ihan sama miksi sitä kutsutaan, ei voisi vähempää kiinnostaa. Näin taisi ajatus kulkea kunnes tuli The Wrestler, Darren Aronofskyn kyseistä aihetta käsittelevä elokuva.
Mickey Rourke on Randy The Ram Robinson, vapaapainija, jonka menestyksen päivät tuntuvat olevan jo takanapäin. Hän on täynnä erinäisiä uran varrella tulleita vammoja, asuu asuntovaunussa ja tienaa pennosia brutaalin näköisistä vapaapainiotteluista, joista on hohto kaukana. Tyttären (Evan Rachel Wood) kanssa välit ovat solmussa eikä muutakaan sosiaalista elämää oikein näytä olevan. Paikallisen strippiluolan kimuliin Randy (Marisa Tomei) taitaa olla vähän kyllä lätkässä. Miksi meidän pitäisi kiinnostua tästä surkimuksesta?
Rourke antaa siihen syyn, hän tekee Randysta inhimillisen, tuo hänet niin lähelle meitä että ei voi muuta kuin kiinnostua. Mickey Rourkelle tämä on varmasti enemmän kuin elokuva. Hän ammentaa elokuvaan oikeastaan koko lähihistoriansa. Hän oli ihailtu näyttelijä 80-luvulla, ja joka unohdettiin, löysi nyrkkeilyn, jonka seurauksena hän rusikoitui entisestä seksisymbolista melkein tunnistamattomaksi hirviöksi. Välillä tietyssä kuvakulmassa Rourken kasvoilla saattaa hetken nähdä vilahduksen siitä, miltä mies joskus näytti. Vaikka Rourke oli aikoinaan nyrkkeilijä ei vapaapainina, ei The Wrestleriä katsellessa oikein tiedä, kuinka paljon mies varsinaisesti näyttelee. Elokuva tuntuu eräänlaiselta synninpäästöltä. Näin tehdään elämää suurempia rooleja.
Muut näyttelijät eivät kuitenkaan jää Rourken varjoon. Marisa Tomei tekee mieleen jäävän roolisuorituksen Cassidy nimisenä naisena, joka työskentelee Randyn kantapaikassa stripparina. Elämä on muokannut Cassidystä realistin, jolle pienen pojan kasvattaminen on kuitenkin tärkeintä. Evan Rachel Wood Randyn tyttärenä Stephaniena, tekee myös erittäin moniulotteisen roolisuorituksen, joka on täynnä turhautumista ja vihaa isäänsä kohtaan. Voiko näistä lähtökohdista enää rakentaa mitään uudelleen?
Darren Aronofsky tekee saman kuin Unelmien Sielunmessussa, hän pakottaa katsojan välittämään. Tässä elokuvassa ei tarvitse olla kenenkään puolella. Alussa näyttää siltä, että kuvasto on ainoastaan masentavaa tärisevää käsivaralla kuvattua, mutta komeita hetkiä nähdään myös. Yleensä en juurikaan piittaa käsivara-kuvaamisesta tehokeinona mutta the Wrestlerissä se toimii ja tuo elokuvaan dokumentaarisen otteen.
Hienoa on myös se, kuinka eläviä hahmoja Aronofsky on onnistunut tekemään kaikista elokuvan hahmoista, myös muista vapaapainijoista. Yleensä televisiosta katsottuna vain naurattaa kun nämä pullistelijat elämöivät mutta nyt ei. He tekevät työtään. Olkoonkin niin, että se työ saattaa meidän muiden silmissä vaikuttaa väkivaltaiselta, tai ihan typerältä. Otteluiden kaavat keskustellaan etukäteen ja suunnitellaan, mitä eri liikkeitä on tulossa. Tässä kontekstissa huomaa, että suunnittelu vaikuttaa olennaiselta osalta turvallisuuden kannalta, Onhan osa miehistä jo sen verran uransa ehtoopuolella, että vääränlainen liike voisi halvauttaa heidät lopun iäksi.
Vaikka The Wrestler on surumielinen, se on myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Darren Aronofsky todistaa jälleen että hän kykenee tekemään suuria elokuvia. Tällä kertaa ei ole luvassa samanlaista visuaalista tykitystä kuin Unelmien Sielunmessussa, The Wrestlerin vahvuudet ovat muualla ja se jää historiaan.
